Sanoisitko tuon kasvokkain? ”V… mikä läski ämmä ja rumakin!?”

Siitä on jo pieni hetki, kun Hävettävä täti oli Prisman kassajonossa. Ostoskärryni oli tavallisen perheenäidin normaalilastissa ja puolet kamoista olin vasta saanut mätettyä, kun nuorehko, siisti mieshenkilö iski omat tavaransa hihnalle. Sanoin ihan nätisti, että kannattaa odottaa vielä hetki, kun minulla on aika paljon tavaraa jäljelle, mutta huomasin toimineeni väärin. 
Mies sai sellaisen itkupotkuraivarin ja uhkasi hakata minut. ”V… mikä läski ämmä ja rumakin!?” summasi hän ytimekkään näkemyksensä minusta. 

Toki olin eri mieltä, mutta en halunnut turpaan ja häntä ei kuulemma pelota mikään, ei edes poliisi. Luikin pois ja pillitin myöhemmin. Kassa katsoi ymmärtäen ja muut asiakkaat katselivat seinille.

”Voisin sanoa tämän kyllä ihan kasvokkainkin...”

Lisäys, jonka moni vahva kommentoija liittää somessa tykittämäänsä "mielipiteeseen". 
Ensin hillitymmät halusivat vedota ihmisiin opettamalla kirjoittamaan vain sen, mitä toiselle ihmiselle voisi sanoa myös kasvokkain. 

Lainaus synnynkaupunkini hienosta ryhmästä.

Kaunis ajatus. Moniin tuollainen ajattelu vetoaakin. Ja pieni itsesensuuri toimii.
Mutta sitten kävikin niin, että reippaammat siirtyivät sanomaan kasvokkain senkin, mitä hillitymmän sorttiset eivät uneksisikaan kirjoittavansa. Ihan vaan siksi, että se on suoraselkäistä.

Siitä sitten seuraa turpiinvetoa. Niin henkisesti kuin fyysisestikin, jos joku erehtyy olemaan ärsyttävä.

”Ja sitten ei kellään oo enää kivaa”  

Me olemme matkalla turhautuneiden ihmisten maailmaan, jossa pienetkin vastoinkäymiset saavat aikaan primitiivisen raivon. Luulen raivon nousevan voimattomuudentunteesta, ajatuksesta, että joku muu ottaa minulta tilanteen/työn/vapaa-ajan/elämänhallinnan.
Jos menee hyvin, silloin tuollaista ei varmaan tapahdu.

Onks se väärin? Nukkuuko paha piispa teillä?

Kun olin lapsi, ei tullut mieleenkään, että tytöt rakastuisivat tyttöihin tai pojat poikiin. Sellaisesta ei syntynyt kokemusta. Yksi poika meidän lukiossamme taisi olla homo. Varmasti oli muitakin, mutta siitä en tiennyt mitään.
Vuosien mittaan olen kieränyt maailmaa ja tavannut paljon ihmisiä. Olen huomannut, että ihmisten sukupuoliset mieltymykset ovat kiinnostavia vain silloin, kun heitä harkitsee omaksi seurustelukumppaniksi tai puolisoksi. Muulloin hyvä tyyppi on hyvä ja vähemmän kiva on sitten sellainen, jonka kanssa ei niin paljon olla.

Joskus mietin myös, voisiko lapsi kasvaa tasapainoiseksi ihmiseksi, jos hänellä ei ole kotona isää tai äitiä. Elämänkokemus on näyttänyt, että ihmisille syntyy elämäntarinoita, jotka johtavat mitä erilaisimpiin perhekokoonpanoihin. Riippumatta siitä, minkälaisia vanhempia he ovat lapsilleen. Moni meistäkin, jotka olemme asuneet ihan yksin lasten kanssa on kyennyt antamaan paljon tukea ja lämpöä. Niin omat lapseni ainakin sanovat meillä käyneen.
En  siis osaa tuomita perheitäkään jonkin yhden asian perusteella. Enemmän vaikuttaa kokonaisuus: kyky rakastaa, kyky kannustaa, kyky rajoittaa, kyky kuunnella jne.

Nyt olen miettinyt, miksi suomalainen kirkko ei voi hyväksyä samaa sukupuolta olevia vanhempia. Tai pariskuntia. Oppi ja suhtautuminen moniin asioihin on kuitenkin muuttunut vuosien mittaan: Itsemurhan tehneitä siunataan. "Synnissä elävät" avoparit huolitaan kirkkoon. "Äpärät" hyväksytään seurakunnan toimintaan.
Kuitenkin piispat päättivät, etteivät toistaiseksi näe mahdollisena siunata samaa sukupuolta olevien avioliittoja. Eivätkä suosittele sitten sellaista kantaa kirkolliskokouksellekaan. Kielsivät pappeja siunaamasta seurakuntalaisiaan.  Luulen, että pari piispaa on tällä hetkellä tuosta kaikesta hyvin pahoillaan, mutta virkansa vankeja.
Kylmyys on pelottavaa. En ole teologi, enkä kirkon tapoihin perehtynyt. Voitteko selittää minulle, miten siunaaminen vahingoittaisi ketään? Siis jos pappi siunaisi seurakuntalaisiaan heidän elämässään. Nukkuuko paha piispa sinun kotonasi ja vahtii moraaliasi?
Olen luullut, että armo olisi langennut meidän kaikkien osalle. Kuka ihminen on tarpeeksi viisas kiistääkseen hyvän muilta?

En enää niin paljon ihmettele kirkosta eroajia. Ja kun tarpeeksi moni lämmin ihminen lähtee, jäljelle jäävät nämä, joilla on oikeus tuomita, mutta ei sydäntä siunata.
Piispat voivat halutessaan viitoittaa tietä meille kaikille. Myös kirkolliskokoukselle. Se, että he valitsevat tämän kylmän suhtautumisen, on kapeakatseisen surullista. Kun laajakatseiset jättävät kirkon, jääkö jäljelle vain rakkaudetonta paheksuntaa ja ihmisen ohittamista?

Loppuun liitän Maija Vilkkumaan piisin, joka esitettiin tämän vuoden Pridessä (johon en ole ikinä osallistunut enkä varmaan mene ensi vuonnakaan) https://www.youtube.com/watch?v=Jco0BREYWe0