Neljässä polvessa aurinkoa ja pientä kiitollisuutta

Niin siinä taas kävi, että sai päivän rakastaa. Menimme miehen kanssa mökille, ja sieltä löytyivät ihanat vanhempani: isä työn touhussa pihan kanssa ja äiti piällysnaisena. Isä ja äiti ovat luopuneet omista mökeistään, mutta vuosikymmenten kokemus ja rakkaus pihaan ja jälkikasvuun tuo heidät meille iloksi ja avuksi kerta toisensa jälkeen.

Seuraavaksi ilmestyivät lapseni isältään ja meitä oli paikalla kolme polvea. Nuoriso paistatteli auringon ja mummon rakkauden valossa ja tarjosivat samaa iloa mummolle.

Mutta ei se jäänyt siihen. Paikalle tulivat vielä mieheni tytär ja hänen perheensä. Vaikka ei ihan suoraan alenevassa polvessa, vähän mutkitellen meitä oli sitten neljä polvea paikalla. (Kiusaan aina 10-vuotiastani muistuttamalla siitä, että hän on tätipuoli)

Yhdet raivasivat nurkkia, minä kaivoin uutta kukkapenkkiä, isoveli opetti pikkusiskoa pesislukkariksi ja isommat suunnittelivat tulevia urakoita. Ja kaikilla oli hyvä tahto Sellainen kuulkaa saa ihmisen unohtamaan pienet harmit ja arvostamaan sitä mitä on.

Olen hyvin kiitollinen siitä, että vanhat ovat olemassa. Olen myös hyvin kiitollinen nuoristamme, joilla on arvot kohdallaan. Juuri tänään katson luottavaisena eteenpäin ja iloitsen siitä, että maailmassani on ihmisiä, jotka osaavat välittää, jotka hoitavat hommansa ja vielä - jakavat hyvää oloa läheisilleen ja joskus vähän muillekin. Sitä eivät edes myrskyt kaada.