Pakko kehua The Crownia

Juuri sain loppuun Netflixin upean puristuksen, The Crownin. Sarja kertoo kuningatar Elisabeth toisen vaiheista valtaistuimella. Suhtauduin siihen hieman epäillen, odottaen mauttomuutta, oikomista jne. Vaikka sarjaan on käsikirjoitettu paljon ihmisten yksityisiä dialogeja, hahmot ovat aika uskottavia. Ehkä heikoiten onnistuu mielestäni Matt Smith prinssi Philipinä. 

Sarjassa kasvu ihmisenä ja loputon velvollisuuden taakka kulkevat rinnakkain. Nuoren Elisabethin  (Claire Foy) hartioilla on niin paljon valintoja, että on ihme, miten vähin kolhuin hän selvisi.  Jotenkin se velvollisuuden määrä, pakko hyväksyä joskus iljettävienkin virkamiesten kruunua vaaliva valta ja kovat päätökset koskettavat. Elisabeth on tiensä valinnut: Hän toimii aina hovin sääntöjen, kirkon ja valtakunnan hyväksi. Vaikka kuinka sattuisi. JA vaikka lapset näyttävät jäävän etäisiksi. Uraäiti valitsee aina työn muun edelle. Kiinnostava on myös rakkauden valinneen kuninkaan asema katkerana, mutta ylpeänä perinnöstään.

Lisäksi: en voisi kuvitella, että kukaan olisi ollut yhtä upea Churchill kuin hämmästyttävä valinta John Lithgow. Vanhan pääministerin rooli kaikessa on voimakas. Myös vahvan miehen kipuilu iän kanssa kiinnostaa ikäistäni naista, joka löytää siitä yhtäläisyyksiä edelliseen sukupolveen. 

 Propagandakin pysyy kohtuullisella tasolla, mutta yksi haasteon.Yleistieto auttaa sarjan seuraamisessa, jos siitä todella haluaa nauttia. Ilman historiantuntemista juttu jää vain tarinan asteelle. Ihan hyvälle sellaiselle, toki.