Olen ehkä parhaimmillani

Havahduin siihen tänä iltana. Minä en näytä tuolta. Katselin 30 vuotta hitusen ylittäneitä, kauniita, reippaita, terveitä, muusikkoja  konsertissa. Tajusin luulevani itseäni samannäköiseksi, mutta…. en kyllä vissiin enää ole. Kun 45 vuoden rajapyykki tulee täyteen, säikähtää ekaa kertaa sitä, että tästä ei nyt kyllä nuorruta. Ihokin näyttää valokuvissa samanlaiselta kuin lapsena inhoamani ”tätien” iho.

Toisaalta sitä on kyllä aika montaa angstia vapaampi. Ja olen mielestäni silloin tällöin viisas. Itse asiassa luulen olevani nyt ihan parhaimmillani ihmisenä. On se minulle kunniaksi tai ei.

Asenteet ovat käyneet läpi vapautumisen, tiukkis-vaiheen ja nyt elän kaikelle hymähtelevää täti-ihmisvaihetta. Nauran nuorempien tarpeelle olla tärkeitä, korostaa pätevyyttään, jota eivät äitiydet, naiseus, ihan vaan se, että on iloinen ihminen, haittaa. En jaksa hermostua kaikesta, mitä joku sanoo tai tekee, suvaitsen paljon enemmän kuin joskus. Uskallan rakastaa ja olla rakastettu. Kunnioitan lapsiani ja vanhempiani.

Toisaalta tiedän kyllä, mitä en voi sietää. Ja auta armias sitä, joka osuu silloin tielleni. Hän tehnee parannuksen pelkästä säikähdyksestä :-) Ja: olen ihan oikeasti usein ylpeä siitä, että olen oppinut jotain elämästä: perhe-elämästä, politiikasta, ammatillisia taitoja, elämänviisautta, rakkautta.

Murehtiminen on asia, joka luetaan usein naisten piirteisiin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tässä ”maailman parhaassa” iässäni murehdin paljon vähemmän kuin joskus. Lisäksi omien asenteiden suhteuttaminen ympäristöön ohjaa kestämään kaikenlaista.

Joskus käy kuitenkin niin, että murheet painavat. Joskus jopa huolet yllättävät. Joskus tuntuu, ettei sitä riitä työssään ja kaikkien mielestä saisin häipyä jonnekin kuusikkoon. Sellaisina hetkinä kaivan lopulta esiin järjen ja – mietiskelyn. En mitään syvällistä itämaista, vaan ihan sellaisen kotitekoisen. Toistan vaikka pientä kannustusta, enkä päästä suruja noiden kannustusten läpi mieleeni. Voi että sellainen tekee ihmiselle hyvää.

Osuttuani kokeilemaan uutta, huomasin harrastaneeni omatekoista mindfullnesia, jossa keskityn rentoutumaan ja vältän suruja. (jos olis aikaa, sitä vois kokeilla ohjatustikin useammin) Keskittyminen kehon järjestelmälliseen rentouteen voi toimia ihan hyvin.

 Luulen, että tällaisiin en olisi kyennyt nuorempana. Silleen voin sanoa, että ikä tekee hyvää.Olen tosiaan nyt ehkä parhaimmillani.