Pystytyykö suomalainen keskusteluun vai P:n jauhantaan?

Eräs Facebook-kaverini, joka verkostoineen (ehkä minua lukuun ottamatta) kuuluu suomalaiseen tiede- kulttuuri- ja yhteiskuntaeliittiin, jakoi HS Kuukausiliitteen artikkelin ja kehui sitä mielenkiintoiseksi, samoin kuin koko tämänkertaista numeroa. Alle kertyi kommentteja. Osa käsitteli alkuperäistä aihetta, osa oli tyypillistä ”ei ei” –kulttuurin tuotetta.

Päässäni pimahti taas kerran suru siitä, että merkittävässä asemassa olevat, älykkäänä pidetyt ihmiset jaksavat käyttää energiaansa typerään, epä-älylliseen piikittelyyn. Sen tajuan, vaikka en hyväksy, että poliitikkojen päivityksiin saatetaan vastata epäasiallisestikin, sillä heidän sivunsa tarkoitus ja kaveripiirinsä on omanlaisensa.   Mutta miksi juuri he, joilla olisi mahdollisuus rakentaa tätä maailmaa, maata, yhteiskuntaa, sortuvat typeriin, mitään edistämättömiin kommentteihin. Miksi meillä arvostetaan sitä, että huutaa samaa typerää mantraa kerrasta riippumatta ja muut samanmieliset taputtavat pieniä käsiään kuorossa tai peukuttavat Facessa.

Oma seinäni ei ole muuttanut maailmaa, mutta arvostan suuresti sellaisia ihmisiä, jotka oikeasti keskustelevat yhteiskunnasta, tuovat näkemyksiä esiin ja tarvittaessa muistuttavat keskustelijoita tyylikkyydestä ja aiheesta. Ja siis kannustavat myös vastakkaisten tai kriittisten mielipiteiden esittäjiä.  Tällaisia henkilöitä ovat muun muassa, kaiken muun kiireensä ohella nykyiset ja entiset erityisavustajat ja muutamat muut vaikuttajat. Upeaa keskustelua löytää esimerkiksi Juho Romakkaniemen (ei julkinen profiili), Jukka Relanderin, Jussi Saramon, Esa Suomisen ja  veljeni Ilkka Sipiläisen sivuilta.


Olisi hienoa, jos näin uudenvuodenlupauksena lupaisimme kukin osaltamme parantaa suomalaista keskustelukulttuuria.  Hyvä keskustelu edistää meidän jokaisen hyvinvointia: aivomme kehittyvät,  saamme mielihyvää, jaamme kokemuksia. Ja ehkä maailmakin paranee. Osaltaan.