Harrastusvanhemmuus kannattaa - entisen tiikeriäidin tunnustuksia

Harrastavan lapsen vanhemmat käyttävät hyvin paljon tunteita ja aikaa osallistumiseen. Ihailen – itseni lisäksi – kaikkia vanhempia, jotka vuodesta toiseen tukevat lapsensa kasvua. Myös silloin kun lapsi luopuu harrastuksesta, jonka eteen on yhdessä puurrettu, mutta joka ei olekaan lapsen sydämessä se ainoa oikea.  

Joskus olin tiikeriäiti, nykyään vaan mutsi, joka koittaa selviytyä. Kuvittelin ensivuoteni vanhempana, että jos olen hirveän järjestelmällinen harjoittelunatsi, lapseni tulevat loistoyksilöiksi ja menestyviksi muusikoiksi klassisen saralla.

No ei se pelkästään niin ole mennyt. Se on vanha totuus, että ei ole kiva harjoitella, mutta on kiva osata ja luoda. Jos maali siintää ihan omassa päässä, siihen pääsee. Vanhemman motivaatio taas on hyvä tuki, mutta jossain vaiheessa se lakkaa kantamasta.  Pitää olla omaa paloa.

Kun lapset olivat ihan pieniä, tärkeintä oli yhteinen aika. Pian aloitimme pianotunnit. Se vaati harjoittelua, ajan varaamista tiukkaan työhön päivittäin. Sen kestämistä, että oli hirveä skaba saada toinen harjoittelemaan, mutta myös suurta yhteistä iloa, kun jotain opimme yhdessä. Lisäksi musamutsilta vaaditaan tunneilla mukanaoloa (suzuki-soitossa vanhemmat osallistuvat, hyvä!) ja ryhmätunteja ja leirejä ja konsertteja ja esiintymisiä.

Joka päivä harjoiteltiin soittamista. Vanhin muistaa vieläkin, että meillä oli rastisysteemi, johon sai jokaisesta kiukuttelemattomasta harkkavartista rastin. JA kun lappu alkoi olla täynnä, liesituulettimen lasihyllylle ilmestyi se toivottu barbi tai monsteri. Sitä sai katsoa, ja välillä tutkia paketissa, mutta omaksi ja avattavaksi paketin sai vain tehokkaasti harjoittelemalla. Ja taisi rastin saada myös kiukuttelemattomista päivistä.

Kaikki se vaiva ja ikuinen uhkailu, kiristys ja lahjonta johti…. siihen että meillä pidettiin välillä taukoa soitossa, ja elettiin.  Tosin tilalle tuli ihana Suzuki-laulu, jota teimme vain kohtuullisella paineella. Se on tuonut hirveän paljon hyvää  ja lapsia kunnioittavaa aikaa meidän elämäämme. Poikani päätyi jopa hetkeksi Kansallisopperan lapsikuoroon ja lauloi Finlandian Eduskuntatalon Valtiosalissa.Eikä se aiemmin luotu pohja mihinkään hävinnyt, huomasin sittemmin.

Samalla kun olemme käyneet laulamassa: esiintymässä, leireilleet, harjoitelleet, olen myös toteuttanut harrastusvanhemmuutta. Yhteisen, vanhemmankin arvoihin sopivan harrastuksen myötä on löytynyt mahdollisuus tavata upeita aikuisia, nauttia monista hienoista hetkistä omien ja muidenkin lasten kanssa ja nähdä heidän kasvavan ihmisinä ja toki – muusikkoina.  Nuorin on nyt innostunut ihan itse samaan rumbaan. Äiti alkaa vaan olla vähän kehäraakki.

____________________________________

Tänään vanhempi tyttäreni juhlii vuoden työn päätöstä. Hän on työstänyt levyä, joka on hänen omaa tuotantoaan. Sanat, sävellykset, sovitukset, tuotto, muiden soittajien johtaminen ja harjoittaminen  sekä omat pianot ja alttofoni. Nuoret ovat niin lahjakkaita. En voi kuin ihailla sekä omaani, että niitä mukana olleita.

Projekti on ollut tyttären, mutta aikuisillakin on ollut roolinsa. Kuskata, järjestää hiljaisia oloja nauhoituksiin, tehdä ruokaa, kannustaa, ja joskus kuunnella välituotoksia.

___________________________________

Siinä se harrastusvanhemmuus varmaan onkin. Alalla kuin alalla. Olla paikalla, rakastaa, kestää, estää. Ja sit välillä katsoa kun toinen juhlii ja tuntea aitoa iloa. Kyllä kannattaa.

Jouluevankeliumi Stadiksi ja Etelä-Karjalaksi

Meillä luetaan aina jouluevankeliumi. Viime vuonna luimme Jouluevankeliumin stadiksi lankoni Olli Seppälän käännöksestä (Olli itse luki) ja sitten perään Jouluevankeliumin etelä-karjalaksi Matti J. Kurosen, koko ikäni ihailemani miehen käännöksenä.
Nämä kyllä löytyvät moneen kertaan netistä, joten toivon, että julkaisu sopii kääntäjille tällä pikkufoorumilla.

Tässä tekstit, jos joku vaikka haluaisi käyttää:

Jouluevankeliumi stadin slangilla

1. Sillon Augustus, joka oli niinku keisarina, anto käskyn, ett jengin koko valtakunnas tarvii pistää sille verot.
2. Tää oli eka kerta ku se verotti ja sillon tää Kvirinius oli Syyrias dirikana. 
3. Kaikki jengi lähti hoitaan hommat verovirastoon, jokanen omaan stadiinsa. 
4. Niin toi Joosefkin lähti Galileasta, Nasaret-Citystä, ja meni kynittäväks Juudeaan Daavidin stadiin, koska se kuulu Daavidin porukoihin. 
5. Se tsöras sinne yhdessä Marian, sen gimmafrendin kanssa, joka venas beibii. 
6. Ja ku ne oli siellä, se Maria alko synnyttää. 
7. Se oli sen eka, ja se oli kundi, siis se skidi. Maria pisti sille kapalot ja duunas sen seimeen, koska ne ei päässy paikalliseen moteliin ku se oli ihan täys. 
8. No, siellä lähellä oli jotain ihme paimenii yöllä tsiigaan niiden elukoita. 
9. Ja äkkiä niiden edessä stondas Herran enkeli ja Herran lysis ympäröi ne. 
10. Mutt se enkuli alko heittää läppää:
"Ei mitää hämminkii hei. Mä ilmotan teille karseen ilon, ja se koskee koko jengii. 
11. Just tänään teille on Daavidin stadissa syntyny Vapahtaja. Se on Kristus. 
12. Tää on teille niinku merkkinä: se skidi bunkkaa seimessä pamperseissa." 
13. Ja samalla hetkellä enkelin ympärillä oli tosi hevi taivaallinen sotajengi, joka präis tö Loord ja sano: 
14. "Jumalan on kunnia ylhäällä ja rauha täällä alhaalla meikäläisten joukossa, joita se diggaa." 
15. Kun enkelit siit sitt silpas takas taivaaseen, paimenet funtsi:
"Lets kou to Piitlehem. Siellä me nähdään, mikä homma tää oikein on, tää mistä Herra meille kerto." 
16. Ne lähti kiitään ja löysi Marian ja Joosefin ja sen skidin, joka bunkkas seimessä. 
17. Kun ne näki tän, ne kerto kaiken mitä ne tiesi skidistä. 
18. Jokanen, joka kuuli paimenten jutut, oli ihan ulalla. 
19. Mutt Maria stikkas kaikki sanat ja happeningit sydämeensä ja funtsi siellä näitä juttuja. 
20. Paimenet lähti takas ja ne kiitti mennessään Jumalaa siitä, minkä ne oli kuullu ja mitä nähny. Kaikki oli just niin siistii ku niille oli sanottu. 

Olli Seppälä slangintanut.

Julkaistu Askel-lehden joulunumerossa 1977. 

Jouluevankeliumi Etelä-Karjalaksi

Jeesukse syntymine
Niihi aikoihi käi sillviisii, jott keisar Aukustus anto rotokollan, ett koko valtakunnass pit pittää verollkirjotus. Tää olkii ensimmäine semmone ja se sattu sillo ko Kyrreenius ol vallas Syyriass. Kaikki männiit laitattamaa nimesä verolistoloihi - jokkaine ommaa kaupuntiisa.
Nii Jooseppikkii läht Kalileast Nasaretin kaupunnist ja män verollpannoo varte Peetlehemmii, hää ko ol lähtöjää Taaveti sukkuu. 
Hää läks sinne yhess morsmaikkosa Maria kanss, joka ol melkei viimesillää. Ko hyö olliit siell, tulkii Maria synnyttämise aik. Hää pyöräytti poja, esikoisesa. Hää kietas lapse kapaloihi ja pan hänet seimee lääväss, ko heill ei löytynt tillaa kievariss.
Siell ol paimenii pelloll kassomas laumasa perrää. Yht´äkist heijä eessää seiso Herra enkell ja Herra kirkkaus paisto heijä ympärillää.
Paimenet säikähtiit kauhiast, mutt se enkell haastokii heill: ”Ei mittää hättää, mie kerro teill ilose sanoma, mahottoman ison ilon kaikell kansall. Tännäi o teill syntynt Taaveti kaupunnis Vapahtaja. Hää o Ristus, Herra. Tää o teill merkiks; työ löyvätte lapse, hää makkaa lääväss, seimess ja kapaloiss.” 
Just sillo tull enkeli vierell mahottoma iso porukka taivaallist sotaväkkee, joka ylist Jumalaa ja veisass: ”Jumalall kunnia korkeuvess ja maa pääll rauha ihmisill, joist hää tykkää oikei kovast”.
Sit ko enkelit olliit männeet takasii taivaasee, paimenet sano toisillee, ”Lähetää veiteräst Peetlehemmii. Sielhä myö sitt nähhää, mitä Herra meill haasto. Hyö männiit kiireest ja löysiit Marian, Jooosepin ja lapsen siin seimess. 
Ko hyö tään näkkiit, ni hyö haastoit kaikill, mitä heill ol täst lapsest haastettu. Kaikk ne, jotka kuuliit heijä juttusa, ihmettelliit mahottoma kovast. Mutt Maria kätkii syvämmeesä kaike, mitä oll sattunt ja pähkäill sitä isseksee.
Paimenet taas männiit takasii hommiisa ja männessää hyö kiittiit ja ylistiit Jumalaa kaikest mitä hyö näkkiit ja kuuliit. Kaikk olkii juust silviisii ko heill haastettii.

Elämä evakoitte kielell kääns Matti J.

Se on ihme, joka mua vetää

Tunnustan: olen todellinen jouluihminen!

Äitiys on avannut minulle mahdollisuuden toteuttaa kaikkia hupsutuksia, joita jouluihminen vain voi keksiä.

Jo ihan pienenä lapsemme heräsivät adventtiin huomatakseen kalenterin ilmestyneen seinälle: eikä minkä tahansa kalenterin vaan sellaisen, jossa oli tärkeitä yllätyksiä ja joulun lähenemistä ilmentäviä pieniä lahjoja: seimen hahmoja, tonttuja, led-kynttilöitä.

Sängyn päälle tonttu toi lapsen nukkuessa jouluisen painokuvan, jota saattoi ihailla pitkiä aikoja. Ikkunaan joulun taika lennätti joulun tähden.

Itselleni kaivan esiin kaikki kuusi joulupaitaa. Niitä olen ostanut ympäri maailman. Ja joulukorut. Tämä sopii materialistiseen maailmankatsomukseeni, mutta myös nostaa tunnelmaa. 

Musiikkiperheessä joululaulujen laulaminen on kiva aloittaa jo ajoissa: sitten laulut ovat tuttuja myös päiväkodissa, kerhoissa, muualla laulettaessa. Mikään ei piristä niin kuin korkealta ja kovaa vedetty Hoosianna tai Enkeli taivaan.

Kun astiasto kaivetaan esille adventin alkaessa, se ja ensimmäinen adventtikynttilä kertovat ihanasta odotuksesta. Jouluastiasto oli aikoinaan iso investointi, mutta ajattelen, että se on ollut silti kannattava. Lapsilla on omat nimikkolautasensa, jotka meidän perheessämme esittävät ”ihastuttavia” Disneyn jouluhahmoja.

Adventtikynttilän sytyttäminen joka päivä ja laulun kera sunnuntaina on kivaa. Kaikki laulavat ja jokainen haluaisi olla se, joka saa raapaista tikun. Adventti, odotus konkretisoituu.

Joskus nuorena minua häiritsi tonttujen ja muiden jeesusten sekoittaminen, mutta nykyään ei. Molemmat kertomukset luovat iloa ja välittämistä. Ne tukevat rakkauden tarinaa. Ja sitä ihanaa nautintoa, jonka saa kun antaa itsensä pehmetä.

Pienet ihmeet, joita jouluun liittyy, muodostavat sen taian, joka auttaa pääsemään hetkeksi irti suruista. Meillä minulle tärkein joulun ihme on kaikkien tonttutemppujen jälkeen se, kun Jeesus-lapsi syntyy meidän seimeemme. Jouluyönä seimeen ilmestyy vauva: joulun ihme on toteutunut.

Ja viimeisenä: joulupata on tärkeä muisto jo lapsuudesta. Sen juureen voi viedä paketin tai voi antaa modernisti "erilaisen lahjan". Sitä ei pidä unohtaa. Tänäkään jouluna. 

Hyvää adventtia, toivoo Hävettävä tätinne

 ­________________________________________________________

Suomalaiseen jouluun on liitetty paljon kekrin perinteitä, ja ne näkyvät vieläkin koristeissa ja juhlaperinteissä, jotka saivat alkunsa vainajien hyvittelystä ja kestityksestä. Meillä kotona joulun odotus alkoi siitä, kun tonttu toi minulle ruskeaan lapikasruukkuun istutetun joulukukan. Tonttua en koskaan nähnyt, mutta kukka oli rakas. Joulukukat ja ennen kaikkea kranssit ovat jatketta linnuille jätetyille joulun ohra- tai kauralyhteille, joiden historiallinen tavoite oli saada kasvurauha viljelyksille.

Pienet lahjat, isot mahkut

Kuuma viini, joulupaita ja –korut innostavat anteliaalle, lämpimälle mielelle. Kynttilät, varsinkin adventtisellaiset suuntaavat mieltä kohti luvattua juhlaa.

Siinä on paljon ristiriitaa ulkomaailman todellisuuteen: niin yrityksissä kuin politiikassakin lyödään vuoden tärkeimpiä päätöksiä kiinni, ja eduskuntakin taitaa palautekeskustella budjetista ihan kelkankannaksille asti. Stressi saattaa painaa. Omassakin työssäni koitamme saada maailman valmiiksi ennen joulua. Lasten käsityöt valmistuvat, koirat trimmataan jne. 

 Parasta joulun lähestymisessä ovat positiiviset tunteet, jotka nousevat muita kohtaan. Enkä nyt tarkoita noita pikkujoulujuttuja. Monesti sitä joulun alla muistaa, miten mukava joku jokapäiväinen työ- järjestö- tai muu tuttu on.

Eräs kovasti arvostamani nainen kertoi työnantajansa pikkujouluista männäviikolta: 10 vuotta nuorempi kollega oli antanut ison pikkujoululahjan: ehdotellut lähempää tuttavuutta. Tuntuuhan se hyvältä, että on vielä markkina-arvoa, ystävä totesi. Joo, varmasti. Suosittelen kuitenkin vain kokeneille ja rajansa tunteville käyttäjille. ;-)

Koska oman työpaikkani pikkujouluglögit kestivät tällä kertaa 40 minuuttia, minulla ei ole mukavan keskustelun lisäksi muita meheviä juoruja jaettavana. Olen kuitenkin huomannut vuosien mittaan, että joulun lähestyminen kirvoittaa meitä monenlaisiin tunteisiin. Myös töissä. 

Itseäni ilahdutti jokin vuosi sitten esimiehen soitto K-marketin hyllyjen väliin. Hän vain halusi kertoa ennen joulua olevansa iloinen, että teemme töitä yhdessä. Taisi vielä jotenkin kauniisti kiittääkin parista asiasta. Ansiosta tai ei, kyllä oli kiva viettää joulua ja palata lomilta. 

Joskus joulun läheisyys ei riitä parantamaan ilmapiiriä. Yhtenä vuonna eräs kollegani avautui meidän muiden vioista: mielipiteistä, kävelytyylistä, työmoraalista, puhetyylistä…  ainakin kolmelle työtoverille. Syksy oli ollut uuvuttava, sen tiesimme, mutta moni meistä otti sanat raskaasti, sillä meitäkin väsytti. Loman jälkeen ei ollut niin kiva jatkaa, kun toiset muistivat epäasiallisen käytöksen ja luottamus piti rakentaa uusiksi. Siinäkin onnistuttiin, kun kaikilla oli hyvää tahtoa. 

Pimeyden keskellä saa vähällä efortilla paljon positiivista aikaan. Pieni vaivannäkö: kokoukseen tuodut piparit tai vaikka pieni kortti työtutulle voi olla iso iloinen yllätys. Ja parantaa yhteyksiä pitkälle tulevaankin. Ei oo noloo olla kiva.

Joulutelkaa ja lämmitelkää toisianne!

Siitä varsinaisesta perhejoulusta bloggaan ihan erikseen.