Omenankehrääjäkoin kimppuun vesitykillä

Siirtola-puutarhalla on aika harmilllinen vitsaus. Lähes koko alueen ylle tuntuu laskeutuneen kirous. Suuri osa omenapuista on ruskeita ja lähes lehdettömiä. Kun katsoo tarkemmin, löytää oksilta ja rungon suojista kammottavia, Fear Factor -ohjelman mieleen tuovia läjiä toukkia. Toukat elävät isoina keskittyminä erittämästään silkistä muodostuvan tiiviin seitin suojissa ja syövät lehdet kokonaan suurimpia lehtisuonia lukuunottamatta. Yhdessä puussamme oli vielä kaarnaa. Irrottelin sitä ja alta löytyi satoja toukkia. Todella öklöä.

Miksi taistelu alkoi vasta nyt? No siksi, ettemme olleet ennen tällaiseen törmänneet. Eivätkä mitä ilmeisimmin monet naapuritkaan, kun ongelma on koko alueella. Viime vuonna suihkuttelin letkulla omenapuita. Välillä puista lehahti valkoisia koita sellainen pieni määrä, mutta ei mitään huolestuttavaa ollut havaittavissa. Ja ihan hyvältä näytti.
Tänä keväänä puut kukkivat ja aikainen kevät innosti kovasti laittamaan siirtolapuutarhan pihaa. Kaikki kukoisti ja tunsin suurta iloa siitä, miten palsta kehittyi.
 Keväällä tuli elämässä kiire. Oli työtä ja vapaa-ajan menoja ja olimme melkein 3 viikkoa lähes pois palstalta. Ruohoa kävi joku leikkaamassa ja alkupuolella itsekin vielä heiluin siellä, mutten juurikaan katsonut ylös.
Hieman alkoi mietityttää, kun huomasin Kumpulan Facebook-ryhmässä huolestunutta keskustelua omenankehrääjäkoin tekemistä kauhutöistä ja tuhoista. Olin kuitenkin jumissa muualla ja mietin, mitä palstalla tapahtuu.
 Vasta pari päivää sitten ehdimme hätiin. Yhdistyksen sivuilla julkaistun Forestumin ohjeen mukaan olimme osittain myöhässä. Sitä emme olleet keväällä arvanneet, että olisi pitänyt suihkuttaa parafiinia puihin ja lisäksi olis ollut hyvä pestä puiden rungot juuriharjalla huomattavan perusteellisesti loppusyksyksystä sekä leikata saastuneita uusia lehtiä kunnolla pois.
Päätimme hyökätä. Forestumin mukaan yksi taistelukeino on vesisuiku. Käytimme painepesuria ja suihkutimme joka ikisen oksan, rungonpätkän ja ihan kaiken puista. Osa oksista oli syöty tyhjiin, mutta jäljellä oli vielä ihan kohtuukunnossa olevia oksia ja omenanraakileita.
Vesisuihku oli onneksi armoton: se rikkoi kaiken, mitä inhat otukset olivat rakentaneet. Aluksi valuva vesi oli ruskeaa sisältäen toukkien - arvaa mitä - mutta sitten jo puhtaampaa. En tiedä, ovatko muut alueella suihkuttaneet näin, mutta kohta näemme, kannattaako. Tuhka puiden alla pysäyttää kuulemma myös toukkia.
Kun tämä oli tehty, ruiskutimme oksille mäntysuopaliuosta. Sitä kaadoimme myös ihan suoraan kastelukannusta puiden rungoille, joiden raoista onnettomia toukkia löytyi ja yritti suopaa pakoon. Tätä täytynee toistaa usiampi kerta. Lisäksi luulen, että kokeilemme ensi syksynä leikata puita jo ennen talventuloa. Jätetään vain vähän "täkyksi" uusia oksia ja silmuja, jotka voi sitten kevätalvella napsaista pois tuohlaispahukset mukanaan. Kohta kammotoukat koteloituvat ja edessä on pari kertaa rungon harjausta juuriharjalla. Auttaa kuulemma muihinkin ongelmiin.
Kuka se olikaan kun väitti, että siirtolapuutarhurin elämä on helppoa ja lokoisaa puiden varjoissa löhöilyä... Ei oo varjoo kun ei oo lehtii. Ehkä ensi vuonna.

 ps. Kun olen huomannut jonkun tätä pohtivan: Siirtolapuutarhapalstat Helsingissä ovat kenen tahansa helsinkiläisen ostettavissa. Hinnat vaihtelevat 30 000 JA 100 000 euron välillä, kalleimmissa on modernit mökit. Siirtolapuutarhamökkeily on perinne. Silti se on myös nykyaikaista: kansainvälisestikin sitä pidetään ekologisena, kestävänä vapaa-ajan viljelymuotona. Omalle mökilleni pääsen ratikalla, bussilla, kävellen, pyörällä tai - tietenkin- autolla. Mutta silloinkin lyhyellä ajolla.