Itken ilosta, nautin onnesta

Olethan valmis kevään juhliin? Ota mukaan nenäliina! Nähdessään jotain selittämättömän kaunista tai iloitessaan toisen puolesta, ihminen voi itkeä ilosta. 

Aina tarhan kevätjuhlissa itkin kovasti. Lapset vaan olivat niin tosissaan. Ja suloisia. Omat ja vieraat. Varsinkin eskarit. Meillä he lauloivat: "Oon sankarihommiin valmis nyt, oon päiväkodin läpikäynyt!"

Leffojen lopussakin usein pillitän ja lapseni sanovat vain hellästi toisilleen, että "Meidän äiti....".

YLEllä psykologi kertoo, miten välttää häpeilyn, jos sattuu liikuttumaan tarhan, koulun tai ylioppilaiden, valmistuvien, hääparin tai jääkiekkojoukkueen juhlassa. Nyt on kyllä sanottava, että jos tunteellisuus ja pieni liikuttuminen on hävettävää, minusta on eri hienoa olla hävettävä.


Aikoinaan istuin kirkon penkissä kuuntelemassa Cantores Minoreksen äitienpäiväkonserttia. Kvartetti lauloi menneestä suhteesta. Olin juuri eronnut ja kappale kosketti. Istuin siinä ahtaassa vieraiden keskellä ja nenäliinaa ei ollut mukana. Kyyneleet kastelivat rintsikatkin. Virtaus oli kuin Päijänne-tunnelissa.  Mihinkään en päässyt, kun olin lähes eturivissä ja kirkko oli täynnä. Ai että se puhdisti. (kunhan ymmärsin lakata häpeämästä...)

Kaikissa häissä itken. Varmasti. Hautajaisissa harvemmin. Suru on niin suurta. Ilo koskettaa kaikkia pieniä lihaksia! Itkin jopa jääkärien juhlassa. Oli vaan niin kaunista.

Tyttäreni pääsi viime keväänä ylioppilaaksi. Kaikki meni hyvin, kunnes oli aika hänen lähteä juhlaan. Minä siinä hössöttelin juhlavalmisteluja kun tyttö kutsui luokseen. Hän halusi kiinnittää juhlapukuni rintaan lyyran. Aloin pillittää ja pillitin äännekkäästi. Nykyinen ja entinen mies taisivat vaihtaa todella ymmärtäväisiä katseita. Nuori katsoi minua hellästi ja halasi.

Saman tytön päästessä yläasteelta, hytkytin parullani penkkiriviä, kun opettajat lauloivat teineille "Sinä kulkija kuustoistavuotias". Onneksi ympärillä oli paljon tarhasta saakka tuttuja vanhempia, joiden kanssa jaoimme iloa ja liikutusta.

Itkin myös, kun poikani kokeili frakkia wanhojentansseihin. Olen huomannut, että vaikka nuoria tunteellisuuteni vähän kiusaa, he myös arvostavat sitä. Poikakin ottaa kainaloon ja halaa. Ja on selvästi tyytyväinen, että äiti oikeasti välittää.

Monesti ihokarvatkin nousevat pystyyn kun ilahdun muiden puolesta. Se on minusta hienoa. Voida olla vaan hyvin kokonaisvaltaisesti iloinen toisen puolesta. Se puhdistaa sielun ja antaa luvan tuntea. Häpeämättä.

Bileet menneille suhteille?

Kroatiassa syntyi idea kymmenen vuotta sitten. Pyydetään ihmisiltä muistoesineitä särkyneistä suhteista. Ei siis särkyneistä sydämistä, sillä ei sydän aina säry, vaikka suhde särkyisikin. Muistoja, jotka liittyivät johonkin ihmiseen ja suhteeseen hänen kanssaan. Ehkä kyseessä oli haileanlämmin rakkaus, joka hiljalleen hiipui. Ehkä paras ystävä muutti pois, kun olit lapsi. Ehkä loppu satutti. Tai ehkä suhteen loppu oli helpotus, ja elämä jatkuu parempana.

Tällaisiin elämänkokemuksiin pohjaa nyt Helsingin upean, ihanan, uuden kaupunginmuseon neljänteen kerrokseen avattu Särkyneiden suhteiden museo.

 Idea on ihan mahtava. Ja Senaatintorin laidalla sijaitseva museo veti jo avajaisiltana jonoittain yleisöä ihailemaan toisten muistoja ja niihin liitettyjä tarinoita.

On jotenkin lohdullista lukea toisten tarinoita. Ja nähdä jotain tärkeää: pienikin suhde voi olla merkityksellinen meidän elämässämme. Ja pienikin lahja voi jäädä toisen elämään, vaikka me itse siitä poistuisimme. Mutta kyllä näyttelyssä on myös surullisia tarinoita: särjettyjä sydämiä, petosta ja monenmoista.
 

Suomalaisiakin tarinoita on mukana.

Hemuli kuvaa vähän heikommaksi jampaksi osoittautunutta, nyt jo jäänyttä kumppania.

Villasukat ovat jääneet kesken.

Kun kiersin näyttelyä, tajusin, että ympärilläni on jotain niin upeaa ja terapeuttista, että haluaisin jatkaa kokemusta.

Nyt haaveilenkin siitä, että näyttelyyn voisi kokoontua porukalla.

Ensin tutustuttaisiin näyttelyn esineisiin ja luettaisiin niiden tarinoita.
Nautittaisiin hieman viiniä ja vapauduttaisiin.
Sitten koko porukka istahtaisi alas. Jokainen kaivaisi esiin mukanaan tuomansa oman esineen: muiston omasta, jo loppuneesta suhteesta.
Vuorollaan kukin sitten näyttäisi esineen muille ja kertoisi tarinan valitun tavaran takana.

Olen varma, että ilta läikkyisi iloa, surua ja ihanaa, vapauttavaa jakamista.

Idea on vapaasti sovellettavissa. Mutta kutsukaa, hei pliis,  minut mukaan