Juuri nyt olen kiitollinen

Teen töitä, opiskelen ja elän sandwich-elämää. Minulla on kohtuulliset välit itseni kanssa ja vanhempieni kanssa ihanat.
Pidettyäni joitain viikkoja kiirettä elämänvalttina huomasin asioita,  joista täti-ihmisen pitää ymmärtää nauttia.
Vanhin lapsi opiskelee. Hänellä on kumppaninaan unelmavävyehdokas ja meillä on rakastavat ja tukevat välit. Muutumme koko ajan enemmän vain kahdeksi naiseksi, jotka ymmärtävät toisiaan sukupolvirajan yli.Aidoiksi ystäviksi.
Kakkonen on saanut kirjoitukset valmiiksi. Ne menivät reilusti yli odotusteni. Nuorella on kolmatta vuotta työtä koulun ohella ja suunnitelmia jatko-opiskelusta. Meillä on rakastavat ja toisiamme kunnioittavat välit. Nuori perehdyttää minua filosofiaan ja minä häntä vessan pesuun ja muuhun tärkeään.
Nuorin pääsi haluamaansa yläkouluun. Hän on terve ja älykäs. Meillä on tosi rakkaat välit. (murrosikä ei ole vielä ihan vauhdissa)

Mies on ehdolla kuntavaaleissa. Se teettää töitä meille kaikille. Hän tekee myös paljon hommia yrityksessään eivätkä kuntapoliitikon hommat anna lomaa vaaliaikanakaan. Mutta haluamme ja muistamme (kiitos hänen) nytkin ehtiä tykätä toisistamme.

Minulla on ihania ystäviä. Nyt on kyllä kiire, mutta aina jota kuta ehtii tavata. Ja tiedämme olevamme toisillemme olemassa. 

Minulla on ihan hirveä kiire. Niin kiire, että pää humisee ja pysähtyminen tai yöllä nukkuminen ei huvita. Juuri nyt tapahtuu ihan hirveästi.Mutta se ei haittaa.

Tajusin näet tänään, että nyt. Juuri nyt minulla on niin paljon syytä kiitollisuuteen, että sille on oltava aikaa. Istuin vain ja ajattelin, että kiittäminen on tärkeää.
Harvoin näet ihmisestä tuntuu tältä. Että väsymyksineni, sekoiluineni kaikkineni olen ihan tyytyväinen. Että kaikki on kohdallaan.

Elämän arki. Se on suuri lahja.

Ilo, rakkaus, tasa-arvo ja talous. Puhutaan niistä lapsista!

Kuvaan meidän suomalaisten ajattelua omilla kokemuksillani, mikä on aina kivaa: Kun kävin Aasian vuosinani täällä lomilla tai tulin Suomeen asumaan, moni kysyi, olenko jo kyllästynyt lasten kanssa "olemiseen". En ollut. Mutta sitten oli aika palata töihin. 

Olen toki ollut etuoikeutettu, sillä minulla oli "tekosyy" venyttää kotiaikaa. Expat-touvana sain olla kahden ekan kanssa 3- ja viisivuotiaiksi asti. Niin. ja vanhin sai tuolloin 3 h päivässä "laadukasta varhaiskasvatusta" British Counsilin huomassa, mikä oli sopiva aka. Suomessa asuessa venytin kolmannen piltin kanssa yhteistä kasvamistamme 1v 8kk asti ja se riitti.

Ja kyllä tässä kuulkaa on ehtinyt lasten kanssa hukatuista vuosista huolimatta monet kerrat leipääntyä ja urakin on ollut (melko) ok.

Keskustelua käydään siitä, miten vanhempien hoitovapaa järjestetään. Itselleni läheinen liike esitti juuri huolellisesti valmistellun esityksen, jossa puhuttiin tasa-arvosta, taloudesta, naisen oikeudesta työhön ja miehen mahdollisuudesta olla lapsen kanssa. Ja laadukkaasta varhaiskasvatuksesta.

Luin tämän aamun Hesarista Jari Sinkkosen vieraskynän.  En aina jaksa lukea niitä hänen kasvatusoppejaan, mutta tämä kirjoitus kuvastaa sitä maailmaa, jossa omat ajatukseni lasten hoitojärjestelyistä pyörivät. Sinkkonen puhuu erityissuhteesta, ja hyvin tärkeästä asiasta, ilosta.

Itse olen ollut aina ja joka päivä - murkkuaikaankin - kiitollinen lapsista ja heidän kanssaan on ollut ilo olla. Se ei ole asia, jolla kannattaisi ylpeillä urakeskeisessä maailmassa. Sellainen vie uskottavuutta. Silti tässä on kuulkaa ehtinyt monet kerrat leipääntyä hukatuista vuosista huolimatta ja urakin on ollut (melko) ok.

Ymmärrän tarpeen saada työvoima käyttöön. Ymmärrän tasa-arvoajatukset. Ymmärrän tarpeen saada isille mahdollisuus lastenhoitoon. Ymmärrän senkin, että mahdollisuus pitkään kotihoidontukeen houkuttaa eniten kouluttamattomia, pienituloisia naisia. Silti olen tässä asiassa hoitovapaan rajauksen osalta eri linjalla kuin monet arvostamani ihmiset.

Keskustelussa puhutaan liikaa aikuisten ratkaisuista. Lainaan Sinkkosen tekstiä. Kuten aikuiset, myös "Jokainen lapsi on yksilö: joku ­sopeutuu nopeasti uusiin tilanteisiin, toinen vaatii aikaa ja rauhaa." Siksi haluaisin pitää tallessa mahdollisuuden hoitaa lasta kotona ainakin kaksi vuotta. Tässäkin sitä kuuluisaa valinnanvapautta pitäisi arvostaa.
Joillekin ura on lasta saadessa siinä vaiheessa, että kumpikin vanhempi haluaa jatkaa töissä mahdollisimman pian ja lapselle haetaan hoitopaikka. Sekin on minusta oikein ok. Siitä olen vain huolissani, miten  pienten lasten ryhmien resursseja eli sylejä riittää. Mutta sehän on vain poliittinen valinta ohjata resursseja äitien ja isien varhemman työhönpaluun veroista tähän.

Ei niitä lapsia tartte silti ikuisesti kotona pitää. Maailmaa kun on seinien ulkopuolellakin. Kun lapsi alkaa olla juoksevainen, sosiaalinen, kykenevä kertomaan jne, viimeistään sitten on ihan hyvä aika siirtyä suomalaisen laadukkaan varhaiskasvatuksen pariin.

Kuitenkin: Puhutaan lapsista samalla kuin tasa-arvosta ja taloudesta. Heillehän me tätä hommaa myös tehdään.