Pitkälti tein jotain näin luonteeni vastaista siksi, että mielestäni koko maailma ja yhteiskunta muuttuvat niin nopeasti, että kirkolla on olemassaolonsa ja vastuunsa kantaakseen oltava rohkeutta ja kykyä huomata muutos. Se ei tarkoita sitä, että hypättäisiin joka villityksen mukaan, mutta kyllä kirkon pitää olla jäsentensä ja yleensäkin ihmisten näköinen.
Rakkauden siunaaminen ja sen puolesta rukoileminen. Voiko olla kauniimpaa. Ei ole kellekään uhka tai keltään pois kannustaa rakkautta.
Jos pysytään vanhoissa poteroissa kädet silmillä ja korvilla, kirkkoon jäävät vain kaikkein jääräpäisimmät tyypit ja se ei kyllä olisi hyvä.
Olen työssäkäyvä nainen, vaimo, äiti, tytär ja ystävä. Elämäni koostuu tavallisista arjen asioista, aktiivisesta osallistumisesta ja hyvän elämän ja viisauden etsimisestä. Kasvoin avoimessa, hyväksyvässä ympäristössä ja haluan siirtää moniarvoisuutta myös lapsilleni.
Olen asunut Helsingissä kauan ja lapseni ovat kasvaneet täällä, käyneet päiväkodin, kuorot, koulut täällä. Nuorin ilmottautui juuri kotiseurakunnan riparille. Kaupunki on lähiyhteisömme.
Seurakunta oli kasvualustani. Kerhot, leirit, ripari, isoisuus. Olen aikuisena vetänyt seurakunnan äiti-lapsikerhoa, mikä oli hienoa.
Lähisukua on kirkon töissä. Siksikin seuraan kirkkoa ja arvostan sen työtä ihmisten, ihmisoikeuksien, luonnon ja yhteiskunnan kehityksen parissa. Nuorena olin kotipaikkakunnalla kirkkovaltuutettu. Kampanjoin naispappeuden puolesta. Nyt on taas tarve kampanjoida: kirkon pitää uudistua ja elää tässä ajassa. Kaikki olemme arvokkaita, mikä kirkossakin pitää tunnustaa.
Minua saa äänestää sitten marraskuussa. Valmistautukaa henkisesti, tuomiokirkkoseurakuntalaiset seurakuntaneuvostoon ja tietysti toisessa vaalissa yhteiseen kirkkovaltuustoon.
