Pyhäinpäivä on hieno keksintö

Mun isää ei enää ole. Tänään on pyhäinpäivä Moni suuntaa kirkkoon ja minäkin lupasin mukaan kun isäni nimi luetaan illalla. Pyhäinpäivä on edelleen tärkeä, vaikka Suomi on maallistunut. Itselleni tuntuu hyvältä, että Halloween osuu toiseen viikonloppuun kun itse muistan läheistäni. Markkinahumu ja mökä erikseen. 

Omaiset vievät läheistensä haudoille kynttilöitä ja kukkia. Hautausmailla käynti on aika tuore perinne, vain maailmansotien jälkeiseltä ajalta, mutta hohtavat kynttilät ovat jonkin ajattelun mukaan ylösnousemuksen toivon symboli. Minusta ne ovat vain kauniita. Kotona sytytän kynttilän isän muistoksi.  

 

Isä kuoli jo viime helmikuussa. Valvoin vierellä yöt tyttäreni kanssa, muu perheemme oli jatkuvasti paljon isän luona. Lauloimme ja rakastimme. Siunaustilaisuus, kaikki soljui ohi. Surun aallot eivät tavoittaneet minua ja ajattelin, että ehkä olin surrut etukäteen. Ekaa kertaa itkin kunnolla kun kävimme tulevalla haudalla ja ajattelin, että sinne ne mun isän tuhkat menevät. Ja lopulta syksyn alussa saimme isän multiin. 

 

Olen ollut tämän kauden seurakuntaneuvoston jäsen. Se on tässä tilanteessa ollut etuoikeus. Harvassa paikassa ihmiset kykenevät samalla tavalla kohtaamaan surevan kuin seurakunnassa. Parilla sanalla voi kohdata toisen aidosti, totesin heti silloin. Nyt maanantaina meillä oli kokous ja ihana kirkkoherramme piti alkuhartauden. Pyhäinpäivä, läheisten muistaminen, ihmisten vaikutus meihin. Se kaikki vyöryi mieleen ja löysin itseni itkemästä voimallisesti, mutta ei lohduttomasti. Tilanteen jälkeen oli kuitenkin hyvä olla. Oli tullut muistettua isää ja nyt saatoin jatkaa kokousta. 

 

Jäljellä on sukua ja perhettä. Ja rakas äitini, joka ehti olla isän kanssa naimisissa 65 vuotta. Kunpa osaisin äitiä lohduttaa ja rakastaa niin, että hän sen tuntee. Äitiä seuratessani olen miettinyt, millainen on oma vanhuuteni. Minun on pakko ihailla sitä voimaa, jolla hän on tänä vuonna elänyt. Kunpa olisin yhtä viisas ja elämää ymmärtävä, kuin hän kaipuun vuonna. 

Pyhäinpäivä on hieno keksintö. Saamme syyn pysähtyä ja miettiä. Saamme tilaisuuden muistaa, millainen rakas oli. Saamme tilaisuuden kiittää kaikesta hyvästä. Ja saamme tuntea ja tunnustella. Ja parantua.  

 

Me lähdemme elämästä
emmekä kuitenkaan lähde.
Me elämme edelleen kaikessa,

mitä olemme tehneet.
Kaikki, mitä olemme ajatelleet,
sanoneet ja olleet,
jää elämään ja valaisee toisten teitä.
Me kuolemme,
emmekä kuitenkaan kuole,
vaan elämme niiden sydämissä,
jotka ovat rakastaneet meitä.
-Martti Lindqvist

 

Tulevaisuus ei ole vielä tapahtunut: työelämässä se tulikin jo

Joitakin vuosia sitten valmistelin Aallon aiemmalle rehtorille tulevaisuuspainotteista esitystä ja silloin hän halusi nostaa esiin muutoksen merkitystä ja sitä, miten muutos on kiihtyvä ja noussut keskeiseksi vaikuttajaksi maailmassa. Muutos ei ole koskaan ollut näin nopeaa kuin nyt eikä se ole nyt yhtä nopeaa kuin tulevaisuudessa. 

Aamun Key-note-speaker totesi, että tulevaisuus on siitä jännä, että sitä ei ole vielä tapahtunut. Hän sanoi tämän vakavissaan ja kyynikko minussa hieroi käsiä mahdollisuudesta viisastella. 

Mutta kun aloin kirjoittaa pikkusukkelaa päivitystä, totesinkin, että tämä itsestäänselvyys on hirveän tärkeä asia muistaa. Mietin tätä paljon työelämän ja omani kaltaisen vaativaa asiantuntijatyötä tekevän ihmisen näkökulmasta. 

Sitä emme tulevaisuusesitystä valmistellessamme tienneet, että muutos tulee olemaan niin ennakoimatonta ja sen lähteet ja moottorit tulevatkin aivan muualta kuin oletimme: vaikka Trumpista, koronasta, Brexitistä, raaka-ainepulasta, työmatkailun muutoksesta, oletetun hieman abstraktisti muotoillun digiloikan tulemisesta arkipäiväämme hetkessä. 

Työelämämme muotoutuu ja muuttuu kaiken tämän vaikutuksesta. Hybridityö oli hieno termi jo kauan sitten, mutta nyt me teemme sitä ja sen evoluutio on nopeampaa kuin koskaan uskoimme. Me olemme vauhdilla oppineet yhdistämään etäilyn, etäkokoukset, nautinnolliset elävät kohtaamiset toimistoilla, kahviloissa, missä vain. 

Jotkut meistä nauttivat mahdollisuudesta vältellä monitoimitoimistojen hälyä ja rauhattomuutta Itse nautin siitä, että minulla on kotona työpöytä, jota ei tarvitse pakata ja tyhjentää ja samalla kadottaa sitä langanpäätä, johon tarttuisin seuraavana aamuna. Olen saanut käyttööni taas oman työhuoneen tai "ankkuripaikan". 

Koti ei tientenkään korvaa sitä, että tiimin ja sparraajien kanssa pitää aika ajoin puhua. Omassa työssäni minä ja kollegat olemme usein hyvinkin itsenäisiä ja meiltä odotetaan kykyä nähdä paljon ja ymmärtää tulevaa. 

Fyysinen etäisyys on hyvin vaativa asia. Monitoimitoimistossa huomaan käyneen niin, että kun sen luvattiin lisäävän "satunnaisia kohtaamisia", omalla kohdalla olenkin kauempana "asiakkaistani" eli johdosta. Saleissa ei löydä etsimäänsä henkilöä ja usein me vetäydymme piiloon kokoushuoneisiin levottomilta työpisteiltä. Vaaditaan aktiivisuutta ja kykyä lukea erilaisia signaaleja jos haluan tehdä työtäni asioita oikeasti edistäen. Sparraus on aika välttämätöntä. Usein puhuessa tämänhetkisitä ajatuksista ja suunnitelmista tai tulevaisuuden kysymyksistä pelkkä kiteyttäminen ja lyhyt keskustelu luo struktuuria kokonaisuuden muotoiluun. Ja tulevaisuuteen valmistautumiseen.

En, kadu en...

Mikä ohjaa valintojasi? Kokeile myös peiliä. Muutamia vuosia sitten YLE näytti dokkareita otsikolla "Kymmenen erilaista elämänvalintaa". sittemmin muistan oppineeni (Jyväskylän yliopiston tutkimuksesta?) että puolet viiskyt täyttäneistä katuu elämänvalintojaan. 

Usein vastaan automaattisesti kysymykseen ”miten menee” et ihan hyvin. Samaan aikaan valitan jatkuvalla syötöllä työstä, asuinkuluista, kiloista, ihan mistä vaan. Saatan myös kysyä tutulta mielipidettä elämänvalintoihini ihan kuin viisaus asuisi vain muissa. 

 

Ehkä kysyminen on sitä, etten halua ottaa itse lopullista vastuuta. Ehkä kysymys on tarpeesta saada hyväksyntää, kuulla että kelpaa sellaisenaan. Mutta eikö minun pitäisi osata ottaa vastuu itsestäni?

 

Pitäisikö alkaa syödä vitamiineja? Onko ok jos teini nautiskelee kavereiden kanssa viiniä ennen täysikäisyyttä? Onko lentäminen vielä ok? Pitäisikö siirtyä kasvisravintoon? Onko Toyota kivampi kuin Kia? Kaikkeen tähän osaisin vastata itsekin, mutta on paljon helpompaa piiloutua toisten selän taakse ja jättää omat aivot narikkaan. 

 

Niin, yhdessä olemme enemmän, mutta pitääkseni sovun itseni kanssa, haluaisin muistaa kysyä onko päätöksiini sisällytetty vain itse tuntemiani tarpeita ja pelkoja, jotka on purettava ennen kuin aloitan muutoksen? 

 

Toki arvostan ihmisten välistä kommunikaatiota ja luottamusta ja arvostan mielipiteitä, mutta olen myös sitä mieltä, että meidän ihmisten pitää osata miettiä ratkaisujamme ihan itsen kanssa keskenämme, kiireettömästi.

 

Itse pohdittu, itsen kanssa etukäteen hyväksytty vastaus, sellainen, joka tuntuu helpolta tunnustaa omaksi syntyy niin, että lopulta pysähtyy kysymään itseltään, onko oikeasti juuri tämä ajatus oma ajatukseni.  Teemme usein ratkaisuja ja asetamme odotuksia tekemättä tarvittavia todellisuuden tarkistuksia, pohtimatta todellisia motiivejamme. 

 

Haluan ehkä jotain uutta, erilaista elämäni kirjoon. Mutta jos minulla ei ole uusia taitoja, vanhoja taitoja, sopivia arvoja, uskoa tarpeeseen tehdä jotain tai kykyä nähdä nykyisiä haasteitani, muuttuvatko asiat todella? Olen usein huomannut, että toisen ajatus minulle oikeasta ratkaisusta on tosi hyvä, mutta ei omani. Vain minä tiedän voimavarani, mahdollisuuteni, tarpeeni. 

 

Muutos tuntuu AINA hieman huolestuttavalta. Se sitten puolestaan selittää tarpeen kysyä muilta ennen kuin itse mietimme. Ennen kuin tiedämme, mikä kaipaa muutosta. Toisaalta tietenkin on kypsää pohtia, voinko tehdä tämän yksin vai tarvitsenko tukea ja sparrausta päästäkseni parhaaseen tulokseen. 

 

Hyvä työ kun paluu on totta

 Nyt moni postaa kuvia toimistoilta ja opiskelijat kampuksilta. Nyt palaamme osittain vanhaan, vaikka vain vuosi sitten nykäistiin pääsykokeet hetkessä verkkoon, luennot striimiin, seminaarit break out roomeihin ja sama työelämän puolella.

Ei ole niin kauan siitä, kun etäopiskelu ei ollut mitenkään mahdollista. Aikoinaan Aasiassa asuessa sain erityisluvan faksata!!!!!! kurssitehtävien vastauksia tiedottajakursseihin. Yliopistoilla ei Suomessa eikä kansainvälisesti ollut silloin puhettakaan sellaisesta käytännöstä. Töissäkin piti käydä paikan päällä ja leimata kortti.

Olemme sopeutuneet moniin muutoksiin. Osallistuin pari päivää sitten keskusteluun siitä, mitä me toivomme palatessamme ”normaaliin”. 

Huomaan laitostuneeni kotiin, ja samaan aikaan kaipaan elävää yhteisöäni. On mahtavaa, että etätyö sujuu, etäkokoukset sujuvat ja kaikki on sujunut tällä välillä. Silti kasvokkain tapahtuvaa kontaktia ei korvaa mikään.

Ainakaan minä en osaa vielä määritellä sopivaa suhdetta erilaisille työskentelymuodoille. Muutos ottaa aina aikansa ja energiansa ja uskon sopivan mixin löytyvän. Sitä toivon, ettei vanha vaihtoehdottomuus enää koskaan palaa.

Lauantaina paha puhuu "Elämän puolesta"

Mikä on se mihin lapsi otetaan vastaan, mikä on syli, johon lapsi syntyy? Onko se aina elämän arvostamista että lapsi syntyy?

 Lauantaina 11.9. ”Tosi uskovat ja hyvät” järjestävät mielenosoituksen, joka on otsikoitu ”Elämän puolesta”. Otsake kuulostaa hienolta, mutta tapahtuma ei ole irrallinen kaunis ele. Se on vahva kannanotto naisten valintaa ja raiskattujen, köyhien, alaikäisten, liian monta lasta jo synnyttäneiden tai terveytensä raskaudella vaarantavien naisten valintaa vastaan. Esiinnytään ”kristillisten arvojen puolesta”. Moni yhdistää tapahtuman kirkkoon, vaikka kirkko ei ole mukana. Se on poliittinen. Ei Suomen kirkon tapahtuma, vaan osa identitaarista liikettä, selvästi osa kv. poliittista liikehdintää. Ajankohtaan sopivasti marssitaan Eduskuntatalolle, jossa puhuu kansainvälistä huomiota niittävä uhritähtemme Päivi Räsänen. Hyvän rakkaudeton puolustaja.

Järjestäjät kertovat, etteivät syyllistä, etteivät tuomitse. Väite on kestämätön. Juuri siitä on kyse, vihan naamioimisesta tueksi ”eksyneille”, syyllistämisen ilkeästä varjosta. Sanotaan, että lapset pitää ottaa vastaan ja luvataan tukea kaikkia äitejä. 

Järjestäjät ovat oppineet: sanovat haluavansa tukea naisia. Se on vain sanahelinää. Mitä tarkoittaa, että tuetaan? Annetaanko/otetaanko ei-toivottu lapsi pois? Millaista on syntyä ei-toivottuna? Se on julma kohtalo ihmiselle. 

 

Oikeasti tuossa tilaisuudessa on kyse vihasta naisia kohtaan, itsemääräämisoikeutta kohtaan, joidenkin itsensä ylentäneiden halusta kontrolloida ja rankaista ihmisiä. On kyse siitä, että abortinvastaisuus tarkoittaa kaukaa katsoen aina aborttien kieltämistä. Ja naisten syyllistämistä.

 

 

 

Minä vastustan abortteja. Se tarkoittaa, että haluaisin niiden vähenevän. Naisille ne aiheuttavat tuskaa, joka seuraa jopa koko elämän – varsinkin jos tulee syyllistetyksi raskaasta valinnastaan. Mutta jos halutaan vähentää abortteja, mikä on paras keino vähentämiseen?  Näkemykseni mukaan se ei ole kategorinen kieltämäinen.

 

Kasvatus, turvalliset tilat, kulttuuri, jossa ei on ei, syrjäytymisvaarassa olevien ihmisten tukeminen. Huolehtimalla, että lapsi tai perhe ei estä äidin opiskelemista tai työntekoa. Sallivassa, tukevassa kulttuurissa ihmiset voivat saada lapsia turvallisesti. 

 

Uskonnollinen aborttivouhotus on tekopyhää. Vuosisatoja kirkko on tuominnut lapset, jotka ovat syntyneet avioliiton ulkopuolella - ja heidän äitinsä - ja laittaneet kannettavaksi häpeän.  Usein isät ovat päässeet kuin koira veräjästä ja voineet jatkaa kunnioitettuna yhteiskunnan jäsenenä.

 

Tämä nyt maailmalta rantautunut kulkue ja rakkaudeton ihmisten elämään tunkeminen on jatkumoa edellä oleville. Se on isku ja stigman lyöminen heikompiin. Ne joilla on varaa: taloudellista tai sosiaalista, saavat abortin olipa paikka ja maa mikä hyvänsä. 

 

 

Ihmisyys on suhdekäsite. Suuri osa alkioista menee valitettavasti kesken. Meistä kenestäkään ei tule mitään ilman sosiaalisia suhteita, mutta aborttikeskustelussa alkiota käsitellään orjallisesti kuin yksilöä. Itse uskon, että ihmisarvo syntyy siitä, miten sitoudumme toisiimme. (Silti päätin itse jo 17-vuotiaana ottaa vastaan lapset, joita minulle suodaan, vaikka olen tukenut joitain ystäviäni heidän valinnoissaan raskaalla hetkellä.)

 

Enkö siis arvosta ihmiselämää? Ihan varmasti arvostan. Arvostan myös syntymättömän ihmisen elämää , mutta en tiedä, mistä yksilöllisyys alkaa. 

 

Tässä keskustelussa ei sitouduta naisen tilanteeseen, siihen miten hän voisi auttaa siitä alkiosta kehitymään ihmisen. Me ollaan kaikki kuljettu vuorollamme se tie, oltu alkioita, solukasoja, mutta niistä kaikista ei tule ihmisiä. Ihmisarvo ei ole on/off, se perustuu ihmisten suhteisiin ja sitoumuksiin. 

 

En ajattele parin jakautuneen solun olevan vielä täysi ihminen. Uskon länsimaiseen tulkintaan, jossa sikiön oikeudet lisääntyvät ajan myötä. Noin vuosi sitten käytiin kirkossa keskustelu, saako alle 22 vko sikiötä kastaa? Ei saa, ja sekin kertoo jotain. Siitä eteenpäin kyseessä on yksilö, joka voi saada kasteen. Naisen voimme siunata sekä hengellisesti että teoillamme.

 

 

Väitän, että lähes jokainen nainen voi tietää, miltä on joskus tuntunut miettiä, kuinka kauheaa olisi tulla väärässä paikassa raskaaksi, varmasti monet naiset tuntevat monta naista, jotka on abortin kokeneet, harvoinpa on kyse kevytmielisyydestä, tilanteet ovat kauheita. 

Ei se ole tukemista vaan häpeään saattamista jättää nainen tämän kaiken kanssa yksin. 

 

 

Onko jotain muuta jota voisimme tukea tämän kulkueen sijasta? Mikseivät nämäkin ihmiset osallistu työhön, joka aidosti tukisi lasten ja nuorten ehjää kasvua, mahdollisuuksia. Miehestä odotus ei näy, eikä siten mahdollisten aborttien määräkään näy. Aborttipäätöksen takana on usein se, että takana ei ole tukea. Miksi ei järjestetä kampanjoita joissa sanottaisiin selvästi:  nyt ei kotiväkivaltaa, ei raiskauksia, ei holtittomuutta, miksi aina naiset joutuvat kieltojen kohteeksi, syyllistytetyiksi? Ei se nainen tule ilman miestä raskaaksi. 

Seurakunnilla ja kunnilla on tyttöjen ja poikien taloja, maahanmuuttajatyötä, apua perheille, kaikenlaisille. Nuoria, köyhiä, addiktoituneita, ihan tavallisia naisia pitäisi tukea. Ei syyllistää.

 

 

Kuka meistä on se, joka voi heittää ensimmäisen kiven? Kuka ratkaisee toisen taivaskelpoisuuden. Enemmän pitäisi kysyä, miten kirkko voisi auttaa? Miten voimme olla avuksi. 

 

 

Kolme vuotta sitten päätin lähteä ehdolle seurakuntavaaleissa. Päätös oli isompi kuin uskoisikaan. Kuten niin moni seurakuntalainen, minäkin olen maallistunut elämäntavoiltani. Lapsuudenusko on heikentynyt ja lisäksi koen Kirkon hieman proseduaalisena, rakkaudellisuutta kaipaavana yhteisönä. 

 

Haluan olla rakentamassa hyvää maailmaa. Haluan olla hyvän puolella. Haluan, että kirkko toteuttaa rakkauden kaksoiskäskyä. ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” ja siihen lisään, että armossa me olemme pelastetut. Emme tuomitsemalla muita. 

 

Tuin vajaa 20-vuotisena seurakuntavaaleissa naispappeutta. Olen kasvanut vuosien myötä tietämään enemmän ihmisten ominaisuuksista ja moninaisuudesta, rakkauden moninaisuudesta, näkemään kirkon velvollisuutena pitää huolta luomakunnasta. 

 

Samaan aikaan tiedostan kipeästi kirkon taloudellisen ristiriidan. 

 

Yhteiskunnan maallistuessa jäsenistö pienenee ja kustannukset esim. kulttuurihistoriallisista tiloista pysyvät. Niitäkin on pidettävä yllä, vaikka toki ihmiset tekevät kirkon työtä. 

Peruste kirkolle on minun mielestäni kuitenkin rakkauden kaksoiskäskyn kehoituksessa, joka sopii meille kaikille uskonnosta, uskonnottomuudesta, sukupuolesta, ideologiasta, kansallisuudesta riippumatta. 

 

Loppuklausuuli: Tiedän, että teksti voi herättää vihaa. En sen sijaan pelkää vihaa tuntevien tuomiota. Meidät tuomitaan ihan muilla perustein kuin jonkun ihmisen tuomiolla. 

Suomalaisia, afgaaneja, Lukashenka - ja tulevaisuus?

 Elämme taas tunteille käyviä aikoja. 

Kotimaassa Persujen ja toisen laidan aiheuttama vastakkainasettelu senkuin pahenee. Ihmisten tarve nöyryyttää voittaa asiallisuuden ja asiakeskeisyyden. 

Tänään Aalto-yliopiston pitkän ja näyttävän uran tehnyt rahoituksen professori Puttonen totesi, että RIikka Purran huoli ei-suomenkielisistä espoolaisista osuu mm. maamme hyvinvointia ja osaamista edistäviin, maailmalta rekrytoituihin urapolku-apulaisprofessoreihin. Joita tarvitsemme. Mutta nykyisellään on ihan ok halveerata hyvinvoinnin rakentamista ihan vain pienen oman pahanolontunteen oikeuttamana. 

Toinen asia ja ihan hirveän suuri on Afganistan. Kun olin lapsi, Neukut vyöryivät siihen maahan. Maa oli minulle jo tuttu nimeltä ja vähän maantieteeltä: kiinnostuken oli herättänyt - tadaa - afganinvinttikoiramme Ursin. 

Koti oli aika tiedostava ja politiikka oli läsnä. Vanhempani olivat molemmat laajakatseisia. Karjalasta koulutulokkaana paennut isäni otti kuitenkin tuon Invaasion hyvin raskaasti enkä muista hänen koskaan muulloin olleen todella raivoissaan koko elämänsä aikana. 

Tässä ajassa suremme afganistanilaisten puolesta kun Venäjän joukkojen jälkeen sinne pesiytyneen ääriajattelun tuloksena Yhdysvallat ajatteli puolestaan mennä sinne 20 vuodeksi viemään – tai saamaan - oikeutta. Ja saikin aikaan yhden verkoston näkyviä tappioita. 

Talebanin nousua ei silti kansainvälinen yhteisö ole yhdessäkään pystynyt estämään. Moni arvostamani ihminen on osallistunut näinä vuosina Afganistanin rakentamiseen. Voin vain kuvitella heidän tunteensa juuri nyt. Edessä on paljon arviointia siitä, mikä meni hyvin ja mikä ei niinkään. 
Niin tain näin, keskiviikkona 18.8. sytytämme Helsingin tuomiokirkon portaille kynttilöitä. Ei se auta ihmisiä Afganistanissa mutta kertoo, että välitämme. 

 

Kolmas sydämelleni käyvä asia on Valkovenäjän johdon toiminta omia kansalaisia kohtaan ja valtion kiristysliike Liettuan ja Puolan rajoilla. Lennätetään ihmisiä toisesta maasta vain, jotta saadaan peloteltua naapureita panostamaan resursseja Olen jo useamman kerran pohtinut, näinköhän saamme Lukashenkan aloittaman sodan lähellemme. 

 

Miksikö kirjoitin nämä kolme erillistä asiaa? 
Siksi, että ensin on vastakkainasettelua ja sitten valheet ja väkivalta puhuvat. Syntyy katkeruuden kierre. Syntyy vihaa. 

Kutsun meitä kaikkia vastaamaan toisten puheisiin asiallisesti ja toisaalta kunnioittamaan muita. Vaikka he olisivat eri mieltä kuin olemme itse  (eli väärässä). 

 

 

 

Miksi Stadin politiikka näyttää nyt tältä? Siitä ja kampanjoinnista

Www.helsinkikuvia.fi

Aloitan tekstin klausuulilla. Teksti, sen sisältö, päätelmät ja aatteet ovat minun. Ne voivat poiketa vahvasti jopa läheisien sidosryhmieni kannoista, joita ei pidä eikä saa sotkea mukaan sillä me ollaan kaikki hyvinkin omanlaisiamme yksilöitä.

_____

Vaalit ovat ohi. Kokoomus selvisi valtakunnallisesti todella hyvin ja Helsingissä myös hienosti sikäli, että ryhmä on suurin ja pormestari tulee heiltä. Pidän tätä kaikkea yllättävänä, kun otetaan huomioon vanhemmat gallupit. Persujen vaikutus näkyy antaneen myös puhtia Kokoomuksen pitkään hiljaa olleeseen änkyräsiipeen, joka teki parhaansa aiheuttaakseen vaalien alla eripuraa ja tappioita. On myös huomattava, joillekin pettymykseksi,, että ehdokkaita kannustaneet ”Malmivaalilaiset” eivät ainakaan lisänneet kokoomuslaisia tukijoitaan, sillä uudessa ryhmässä on selvästi vähemmän Malmin asuntorakentamista vastustavia.

Vihreitten siirtyminen vasemmalle näkyi heidän tuloksestaan. Vasemmistoliiton peesaaminen menneellä valtuustokaudella näkyi varmasti vaalituloksessa ja Vihreät tippuivatkin melko kauas Kokoomuksesta vaikka toista ennustettiin. Siitä on kirjoitettu paljon, enkä taida osata paremmin. 

Itselläni pehmeänä kokoomuslaisena,  kuten uskon myös monella aiemmin Vihreisiin luottaneellakin olevan, on kaipuu Suomesta puuttuvaa liberaalia puoluetta kohtaan. Sellaista, joka ymmärtää taloutta, mutta puolustaa luontoa ja sosiaalista vastuullisuutta. Ja toisaalta julkisen ja yksityisen puolen yhteistyötä. Parhaimmillaan kokoomuslaisuus edustaa sellaista, mutta toki aina varauksin änkyröiden  huutokuorosta.

Demaritkin uhosivat Kokoomuksen pudottamisesta kuntapolitiikan suurimman paikalta. Pääministeri Marinin lähes kiusallinen henkilöpalvonta ja voimakkaasti vasemmalle kääntynyt puolueen linja, joka syö myös omia, on hiljalleen näkynyt kannatuksessa. Silti tapahtuikin ihmepelastuminen ja Demarit tulivat kolmosiksi. Onnea siitä. 

Kepu ei vieläkään kelpaa kaupunkilaisille. Sitä ei ihmettele kukaan ainakaan puolueen kampanjan painotusten valossa. Varmaan maanlaajuisesti kaupunkien demonisointi ”oikeiden ihmisten” asuinsijojen riistäjinä oli kuitenkin puolueelle hyvä vaihtoehto. Muualla se pelasti jotain.

———

Olin itse tukemassa joitain ehdokkaita. Teimme osavetämässäni  kamppiksessa mielenkiintoisen kokeen. Lähes koko kampanjamme oli digitaalinen. Iso riski: Varsinkin kun jätimme myös videot pois sekä Instan ehdokkaan äänestäjien profiilista johtuen. Korona sai ryhtymään tähän hulluun kokeeseen. Noin viidentoista vaalit takana ja uutta oppii aina.

Ehdokas pääsi valtuustoon, mutta äänimäärä oli ehkä pienempi kuin mm. Mainonnalla saavutettu googlekattavuus on antanut aiempien vaalien perusteella olettaa. Meillä oli mahtava digintekijä omasta takaa ja hänen ansiostaan homma toimi kyllä hyvin.

Kävimme läpi äänien kertymistä. Uusia äänestäjiä oli tullut uusilta alueilta ja poistunut vanhoilta alueilta, joilla on aiemmin luukutettu ja korona-aikaa edeltävissä vaaleissa myös seisottu kaupan pihalla. 

Ehdokastani auttoi hyvä maine ja se, että moni sanoi äänestäneensä häntä aikaansaamisen ja luotettavuuden vuoksi. Tekee vaan ei melskaa.

Siispä: Läpi voi mennä myös digikamppiksella. Se on kuitenkin riski. Perinteistä jalkatyötä tarvitaan jatkossakin ja sopiva mixi lienee paras. 

Hooh. Kyllä vaalit on ihmisen, tuota noin, parasta aikaa!

Helsinki: pilalla. Pelkkiä lautoja tilalla

Eläintarhanlahtea. Bonin, Volker von, kuvaaja

 Kävin kiertämässä Eläintarhanlahden. kohtasin parin kilometrin matkalla noin 35 holtitonta sähköpotkulautaa jalkakäytävillä, ylikuormitettuna useammalla (humalaisella) kyytiläisellä jne.Vauhdit olivat sellaisia, ettei tilannenopeus tai mikään muukaan tilannetaju voinut olla kovin hyvä. 

Entisen Piritan kahvilan tilalla on joku kahvila KOMA. Kiva, että toimintaa on. Erityisen hallitulta tai tyylikkäältä touhu ei näyttänyt. Lisäksi ravintola ei taida välittää kaupungin ihmisten parhaasta virkistysalueesta. Ympärillä oli vajaat 20 autoa kelveillä ja nurmikolla. Vaikka Eläintarhantiellä olisi ollut tilaa. 

Pitkin lahtea ihmisiä viettämässä iltaa kavereineen ja välillä jonkin palavan kasvin pistävän makeaa tuoksua. Kesäistä ja varmasti mukavaa! Mutta: nurmikot täynnä roskia, roskikset ylivuotaneita, vedenheittäjiä useissa puskissa.  Minusta kaupungin muuttuminen - ei yhteiseksi olohuoneeksi, vaan örveltäjien vauhtiradaksi ja kaatopaikaksi - olisi parempi työsarka. Jatkuva haitta, vaara, tajuttomuus.Välinpitämättömyys. Raivo, jos jalankulkija ei älyä väistää pyhää 25 km tunnissa lautaa, joka tulee hiljaa mutta tappavasti kohti.

Se on kai sit ok, että kaupunki sotketaan. Se on varmaan sit ok, että jalankulkija pelkää oman ja koiriensa terveyden puolesta kännilautailijoita.

Lisää roskiksia kaupunkiin. Roskiksia ei ole koskaan liikaa. Useammin niitä on liian vähän tai ne ovat liian kaukana toisistaan. Meillä kaupunkilaisilla on iso vastuu puistojemme viihtyisyydestä ja katujen siisteydestä. Minusta on hienoa, että picnikkejä pidetään. Jäljet pitää kuitenkin siivota. Siihen autaa, jos roskiksia on ja ne ovat niin isoja, että viikonlopun roskatkaan eivät pursua. Asenteet auttavat myös. Koti, koulu ja jokaisen aikuisen oma ajattelu ovat pohjana sille että kaupungissa on hyvä olla.  

Ihmettelen, miksei HelsinkiKympin yleisistä alueista vastaavat tee lautaongelmalle ja roskiksille mitään oikeasti näkyvää ja toimivaa. Nopeuksia on helppo rajoittaa. Lautojen pysäköintiä on helppo ohjata jos haluaa. Miksei roskiksia saada kuntoon? Onko ihan mahdotonta tuoda vaikka vaihtolavoja puistoihin jos ihmissiat eivät jaksa ottaa omia roskiaan mukaan?

Vaikea tajuta.  

Ja laudoista taidan julkaista seuraavankin blogin. Mulla on ihan rakentaviakin ajatuksia niistä.

Mitä on elinvoimaisuus?

Facen keskustelussa mies kysyy tuskaantuneena, mitä ihmiset tarkoittavat kun puhuvat elinvoimaisuudesta. 

No elinvoimaahan voi olla niin kovin monenlaista. Ihminen voi olla elinvoimainen, vibrantti. Iloinen, energinen, jaksava, ehkä seksikäskin. Sellainen, joka säteilee energiaa.

Puukin voi olla elinvoimainen. 

Pohdin kuitenkin kaupunkia. Tämä on siis ihan omaani, ei tällä kertaa lähteisiin perustuvaa.

 Mitä tarkoittaa elinvoimainen kaupunki? 

Voisi vaikka sanoa, että elinvoimainen kaupunki on täynnä energiaa, innostusta, aktiivisuutta ja on siis terve rakenteeltaan ja elävä. Elinvoima johtaa kaupunkilaisten hyvinvointiin. Minusta voisi sanoa, että se on hyvin ratkaisevaa vaikka kaupungin tulevaisuuden kannalta.

 

Paikoista ne tietyt, suosituimmat, joissa ihmiset haluavat olla, ovat myös vilkkaimpia. Elinvoimaisuus syntyy hirveän isosta määrästä päätöksiä. Ei hetkessä vaan tietoisen rakentamisen kautta. Vilkkaissa paikoissa: asemilla, julkisen liikenteen solmukohdissa, siellä missä liikutaan on elävää. 

 

Toisaalta elinvoimaiset paikat tai elinvoimaa tuovat kohteet voivat olla sellaisia, että ihmiset haluavat tulla niihin: Esim. Stadissa vaikka Seurasaari, Allas Sea pool, Linnanmäki, Suomenlinna jne houkuttavat ihmisiä liikkumaan, kohtaamaan, joskus kuluttamaankin. Kulttuurikohteet, tapahtumat, selkeästi sykkivät paikat. 

 

Niitä mahtuisi lisää mihin tahansa suomalaiseen kaupunkiin. Juuri kirjoitettiin Espoon rantaraitin uudesta ravintolakukoistuksesta ja Keran panimoista ja luovista aloista. Otetaan myös esimerkki etelästä: Tallinnan uudet kulttuurin ja uusien luovien alojen keskittymät kuten Telliskivi.

 

Hyvän kaupungin tai ympäristön ansiosta syntyy halu tehdä, osallistua, yrittää. Siellä on edellytykset edellämainitulle. Ihmiset kokevat tulevansa kohdelluksi oikeudenmukaisesti ja heitä kannustetaan. Elinvoimainen kaupunki tai alue säteilee ympärilleen ja levittää elinvoimaa, energiaa. Siinä on veto- ja pitovoimaa, sinne halutaan ja se on kumppani.

 

Luulenpa että nykyään on edelytyksenä myös kestävyys niin eettisesti kuin ihan suoraan ympäristövastuu. Tarinaa voisi jatkaa, mutta olen ihan varma, että elinvoimalla ratkaistaan tulevat kisat kaupunkien välillä.

Me ei olla enää me. Ystävyys on kuollut

Aristoteles kuvasi ystävyyden merkitystä siten, että varsinkin köyhyydessä tai vaikeuksissa ystävyys on meille turvapaikka. Ystävyys pitää nuoret turvassa virheiltä. Se auttaa vanhoja selviämään, kun voimat ehtyvät. Yhdessä on enemmän. 

Elämässäni on ollut paljon ihania ystäviä. Joskus heitä ei näe pitkään aikaan ja siihen ei ole syytä, mutta silti tiedän, että jos toinen soittaisi tai minä soittaisin apua pyytäen, ei avusta olisi epäilystäkään. Sellaisia, joiden kanssa ei lasketa, kuka antaa enemmän ja kuka vähemmän, mutta molemmat antavat.

Ehkä rankinta, mitä olen kohdannut, on ymmärtää, että minulla onkin myrkyllinen ystävä, että hän voi olla joku, jota olen ainakin välillä pitänyt hyvin läheisenä. Erilleenajautuminen ystävien - etenkin parhaiden ystävien - kanssa on ainakin yhtä tuskallista, tai jopa enemmän, kuin ero romanttisesta kumppanista.  

Meillä on odotuksia siitä, että ystävyys kestää ikuisesti, ja tietenkin satuttaa tietää, ettei ystävyys enää toimi terveellä tavalla.

 ---------------------------------------------

Tein tänään kuitenkin päätöksen. 

 

Minulla oli kauan ystävä. Pitkään kestänyt,  hyvin intensiivinenkin ystävyys. 

Välillä jompaa kumpaa meistä sattui, oman käsitykseni mukaan väärinkäsitysen vuoksi. Mutta kovaa. Monesti mietin, miksi jonkun itselleni niin tärkeän ja rakkaan kanssa on usein kovin haastavaa olle rennosti. Välillä kaikki oli kivaa ja ystävyys oli juuri sellaista kuin vain toivoa voi. 

 

Ystävyytemme oli usein hyvin kuluttavaa. Välillä poikaystäväni olivat tylsiä. Ennen kuin ensimmäinen lapseni oli kuukauttakaan, olin kuulemma jämähtänyt kotiin. Joskus en lukenut tarpeeksi, käynyt oikeanlaisissa teattereissa tai ollut kiinnostunut vapaista tuntemattomista miehistä baarissa eroni jälkeen. Sehän oli toki ärsyttävää. 

 

Tämän henkilön kanssa yhteydenotot tai ystävän tarve tulivat usein tyrmätyksi ja luottavainen avoimuus haavoitetuksi. Silti meillä oli myös tosi mukavaa ja välillä kaikki sujui. Ystävyys jatkui myös perinteen vuoksi.

 

Viimeisen kerran näin häntä yhteisellä kävelyllä juuri, kun elämässäni oli sen kaikken vaikein hetki, kolme vuotta sitten. Oli ihanaa nähdä ja jutella. 

Ilmeisesti jokin oli mennyt pieleen ja hän teki saman kuin monta kertaa aiemminkin: keskeytti yllättäen puhelimeen vastaamiset. 

Vaikka tapasin hänet ensimmäistä kertaa ala-asteelaisena ja olimme ystäviä, tästä hetkestä, kun tätä kirjoitan, emme ole enää kavereita edes Facebookissa.

 

___________________________________________________________

 

On jännä ja vahva menetyksen tunne. 

Tällainen sattuu, ja joskus mietin, olenko onnistunut tekemään jotain tosi huonosti. Ehkä. Mutta tärkeintä on mielestäni se, ettei ystävän kanssa tarvitse varoa koko ajan. Ettei ole kateutta ja molemmat haluavat toisilleen hyvää.

Toivon, että tarinani toinen päähenkilö voi hyvin.