En, kadu en...

Mikä ohjaa valintojasi? Kokeile myös peiliä. Muutamia vuosia sitten YLE näytti dokkareita otsikolla "Kymmenen erilaista elämänvalintaa". sittemmin muistan oppineeni (Jyväskylän yliopiston tutkimuksesta?) että puolet viiskyt täyttäneistä katuu elämänvalintojaan. 

Usein vastaan automaattisesti kysymykseen ”miten menee” et ihan hyvin. Samaan aikaan valitan jatkuvalla syötöllä työstä, asuinkuluista, kiloista, ihan mistä vaan. Saatan myös kysyä tutulta mielipidettä elämänvalintoihini ihan kuin viisaus asuisi vain muissa. 

 

Ehkä kysyminen on sitä, etten halua ottaa itse lopullista vastuuta. Ehkä kysymys on tarpeesta saada hyväksyntää, kuulla että kelpaa sellaisenaan. Mutta eikö minun pitäisi osata ottaa vastuu itsestäni?

 

Pitäisikö alkaa syödä vitamiineja? Onko ok jos teini nautiskelee kavereiden kanssa viiniä ennen täysikäisyyttä? Onko lentäminen vielä ok? Pitäisikö siirtyä kasvisravintoon? Onko Toyota kivampi kuin Kia? Kaikkeen tähän osaisin vastata itsekin, mutta on paljon helpompaa piiloutua toisten selän taakse ja jättää omat aivot narikkaan. 

 

Niin, yhdessä olemme enemmän, mutta pitääkseni sovun itseni kanssa, haluaisin muistaa kysyä onko päätöksiini sisällytetty vain itse tuntemiani tarpeita ja pelkoja, jotka on purettava ennen kuin aloitan muutoksen? 

 

Toki arvostan ihmisten välistä kommunikaatiota ja luottamusta ja arvostan mielipiteitä, mutta olen myös sitä mieltä, että meidän ihmisten pitää osata miettiä ratkaisujamme ihan itsen kanssa keskenämme, kiireettömästi.

 

Itse pohdittu, itsen kanssa etukäteen hyväksytty vastaus, sellainen, joka tuntuu helpolta tunnustaa omaksi syntyy niin, että lopulta pysähtyy kysymään itseltään, onko oikeasti juuri tämä ajatus oma ajatukseni.  Teemme usein ratkaisuja ja asetamme odotuksia tekemättä tarvittavia todellisuuden tarkistuksia, pohtimatta todellisia motiivejamme. 

 

Haluan ehkä jotain uutta, erilaista elämäni kirjoon. Mutta jos minulla ei ole uusia taitoja, vanhoja taitoja, sopivia arvoja, uskoa tarpeeseen tehdä jotain tai kykyä nähdä nykyisiä haasteitani, muuttuvatko asiat todella? Olen usein huomannut, että toisen ajatus minulle oikeasta ratkaisusta on tosi hyvä, mutta ei omani. Vain minä tiedän voimavarani, mahdollisuuteni, tarpeeni. 

 

Muutos tuntuu AINA hieman huolestuttavalta. Se sitten puolestaan selittää tarpeen kysyä muilta ennen kuin itse mietimme. Ennen kuin tiedämme, mikä kaipaa muutosta. Toisaalta tietenkin on kypsää pohtia, voinko tehdä tämän yksin vai tarvitsenko tukea ja sparrausta päästäkseni parhaaseen tulokseen. 

 

Hyvä työ kun paluu on totta

 Nyt moni postaa kuvia toimistoilta ja opiskelijat kampuksilta. Nyt palaamme osittain vanhaan, vaikka vain vuosi sitten nykäistiin pääsykokeet hetkessä verkkoon, luennot striimiin, seminaarit break out roomeihin ja sama työelämän puolella.

Ei ole niin kauan siitä, kun etäopiskelu ei ollut mitenkään mahdollista. Aikoinaan Aasiassa asuessa sain erityisluvan faksata!!!!!! kurssitehtävien vastauksia tiedottajakursseihin. Yliopistoilla ei Suomessa eikä kansainvälisesti ollut silloin puhettakaan sellaisesta käytännöstä. Töissäkin piti käydä paikan päällä ja leimata kortti.

Olemme sopeutuneet moniin muutoksiin. Osallistuin pari päivää sitten keskusteluun siitä, mitä me toivomme palatessamme ”normaaliin”. 

Huomaan laitostuneeni kotiin, ja samaan aikaan kaipaan elävää yhteisöäni. On mahtavaa, että etätyö sujuu, etäkokoukset sujuvat ja kaikki on sujunut tällä välillä. Silti kasvokkain tapahtuvaa kontaktia ei korvaa mikään.

Ainakaan minä en osaa vielä määritellä sopivaa suhdetta erilaisille työskentelymuodoille. Muutos ottaa aina aikansa ja energiansa ja uskon sopivan mixin löytyvän. Sitä toivon, ettei vanha vaihtoehdottomuus enää koskaan palaa.

Lauantaina paha puhuu "Elämän puolesta"

Mikä on se mihin lapsi otetaan vastaan, mikä on syli, johon lapsi syntyy? Onko se aina elämän arvostamista että lapsi syntyy?

 Lauantaina 11.9. ”Tosi uskovat ja hyvät” järjestävät mielenosoituksen, joka on otsikoitu ”Elämän puolesta”. Otsake kuulostaa hienolta, mutta tapahtuma ei ole irrallinen kaunis ele. Se on vahva kannanotto naisten valintaa ja raiskattujen, köyhien, alaikäisten, liian monta lasta jo synnyttäneiden tai terveytensä raskaudella vaarantavien naisten valintaa vastaan. Esiinnytään ”kristillisten arvojen puolesta”. Moni yhdistää tapahtuman kirkkoon, vaikka kirkko ei ole mukana. Se on poliittinen. Ei Suomen kirkon tapahtuma, vaan osa identitaarista liikettä, selvästi osa kv. poliittista liikehdintää. Ajankohtaan sopivasti marssitaan Eduskuntatalolle, jossa puhuu kansainvälistä huomiota niittävä uhritähtemme Päivi Räsänen. Hyvän rakkaudeton puolustaja.

Järjestäjät kertovat, etteivät syyllistä, etteivät tuomitse. Väite on kestämätön. Juuri siitä on kyse, vihan naamioimisesta tueksi ”eksyneille”, syyllistämisen ilkeästä varjosta. Sanotaan, että lapset pitää ottaa vastaan ja luvataan tukea kaikkia äitejä. 

Järjestäjät ovat oppineet: sanovat haluavansa tukea naisia. Se on vain sanahelinää. Mitä tarkoittaa, että tuetaan? Annetaanko/otetaanko ei-toivottu lapsi pois? Millaista on syntyä ei-toivottuna? Se on julma kohtalo ihmiselle. 

 

Oikeasti tuossa tilaisuudessa on kyse vihasta naisia kohtaan, itsemääräämisoikeutta kohtaan, joidenkin itsensä ylentäneiden halusta kontrolloida ja rankaista ihmisiä. On kyse siitä, että abortinvastaisuus tarkoittaa kaukaa katsoen aina aborttien kieltämistä. Ja naisten syyllistämistä.

 

 

 

Minä vastustan abortteja. Se tarkoittaa, että haluaisin niiden vähenevän. Naisille ne aiheuttavat tuskaa, joka seuraa jopa koko elämän – varsinkin jos tulee syyllistetyksi raskaasta valinnastaan. Mutta jos halutaan vähentää abortteja, mikä on paras keino vähentämiseen?  Näkemykseni mukaan se ei ole kategorinen kieltämäinen.

 

Kasvatus, turvalliset tilat, kulttuuri, jossa ei on ei, syrjäytymisvaarassa olevien ihmisten tukeminen. Huolehtimalla, että lapsi tai perhe ei estä äidin opiskelemista tai työntekoa. Sallivassa, tukevassa kulttuurissa ihmiset voivat saada lapsia turvallisesti. 

 

Uskonnollinen aborttivouhotus on tekopyhää. Vuosisatoja kirkko on tuominnut lapset, jotka ovat syntyneet avioliiton ulkopuolella - ja heidän äitinsä - ja laittaneet kannettavaksi häpeän.  Usein isät ovat päässeet kuin koira veräjästä ja voineet jatkaa kunnioitettuna yhteiskunnan jäsenenä.

 

Tämä nyt maailmalta rantautunut kulkue ja rakkaudeton ihmisten elämään tunkeminen on jatkumoa edellä oleville. Se on isku ja stigman lyöminen heikompiin. Ne joilla on varaa: taloudellista tai sosiaalista, saavat abortin olipa paikka ja maa mikä hyvänsä. 

 

 

Ihmisyys on suhdekäsite. Suuri osa alkioista menee valitettavasti kesken. Meistä kenestäkään ei tule mitään ilman sosiaalisia suhteita, mutta aborttikeskustelussa alkiota käsitellään orjallisesti kuin yksilöä. Itse uskon, että ihmisarvo syntyy siitä, miten sitoudumme toisiimme. (Silti päätin itse jo 17-vuotiaana ottaa vastaan lapset, joita minulle suodaan, vaikka olen tukenut joitain ystäviäni heidän valinnoissaan raskaalla hetkellä.)

 

Enkö siis arvosta ihmiselämää? Ihan varmasti arvostan. Arvostan myös syntymättömän ihmisen elämää , mutta en tiedä, mistä yksilöllisyys alkaa. 

 

Tässä keskustelussa ei sitouduta naisen tilanteeseen, siihen miten hän voisi auttaa siitä alkiosta kehitymään ihmisen. Me ollaan kaikki kuljettu vuorollamme se tie, oltu alkioita, solukasoja, mutta niistä kaikista ei tule ihmisiä. Ihmisarvo ei ole on/off, se perustuu ihmisten suhteisiin ja sitoumuksiin. 

 

En ajattele parin jakautuneen solun olevan vielä täysi ihminen. Uskon länsimaiseen tulkintaan, jossa sikiön oikeudet lisääntyvät ajan myötä. Noin vuosi sitten käytiin kirkossa keskustelu, saako alle 22 vko sikiötä kastaa? Ei saa, ja sekin kertoo jotain. Siitä eteenpäin kyseessä on yksilö, joka voi saada kasteen. Naisen voimme siunata sekä hengellisesti että teoillamme.

 

 

Väitän, että lähes jokainen nainen voi tietää, miltä on joskus tuntunut miettiä, kuinka kauheaa olisi tulla väärässä paikassa raskaaksi, varmasti monet naiset tuntevat monta naista, jotka on abortin kokeneet, harvoinpa on kyse kevytmielisyydestä, tilanteet ovat kauheita. 

Ei se ole tukemista vaan häpeään saattamista jättää nainen tämän kaiken kanssa yksin. 

 

 

Onko jotain muuta jota voisimme tukea tämän kulkueen sijasta? Mikseivät nämäkin ihmiset osallistu työhön, joka aidosti tukisi lasten ja nuorten ehjää kasvua, mahdollisuuksia. Miehestä odotus ei näy, eikä siten mahdollisten aborttien määräkään näy. Aborttipäätöksen takana on usein se, että takana ei ole tukea. Miksi ei järjestetä kampanjoita joissa sanottaisiin selvästi:  nyt ei kotiväkivaltaa, ei raiskauksia, ei holtittomuutta, miksi aina naiset joutuvat kieltojen kohteeksi, syyllistytetyiksi? Ei se nainen tule ilman miestä raskaaksi. 

Seurakunnilla ja kunnilla on tyttöjen ja poikien taloja, maahanmuuttajatyötä, apua perheille, kaikenlaisille. Nuoria, köyhiä, addiktoituneita, ihan tavallisia naisia pitäisi tukea. Ei syyllistää.

 

 

Kuka meistä on se, joka voi heittää ensimmäisen kiven? Kuka ratkaisee toisen taivaskelpoisuuden. Enemmän pitäisi kysyä, miten kirkko voisi auttaa? Miten voimme olla avuksi. 

 

 

Kolme vuotta sitten päätin lähteä ehdolle seurakuntavaaleissa. Päätös oli isompi kuin uskoisikaan. Kuten niin moni seurakuntalainen, minäkin olen maallistunut elämäntavoiltani. Lapsuudenusko on heikentynyt ja lisäksi koen Kirkon hieman proseduaalisena, rakkaudellisuutta kaipaavana yhteisönä. 

 

Haluan olla rakentamassa hyvää maailmaa. Haluan olla hyvän puolella. Haluan, että kirkko toteuttaa rakkauden kaksoiskäskyä. ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” ja siihen lisään, että armossa me olemme pelastetut. Emme tuomitsemalla muita. 

 

Tuin vajaa 20-vuotisena seurakuntavaaleissa naispappeutta. Olen kasvanut vuosien myötä tietämään enemmän ihmisten ominaisuuksista ja moninaisuudesta, rakkauden moninaisuudesta, näkemään kirkon velvollisuutena pitää huolta luomakunnasta. 

 

Samaan aikaan tiedostan kipeästi kirkon taloudellisen ristiriidan. 

 

Yhteiskunnan maallistuessa jäsenistö pienenee ja kustannukset esim. kulttuurihistoriallisista tiloista pysyvät. Niitäkin on pidettävä yllä, vaikka toki ihmiset tekevät kirkon työtä. 

Peruste kirkolle on minun mielestäni kuitenkin rakkauden kaksoiskäskyn kehoituksessa, joka sopii meille kaikille uskonnosta, uskonnottomuudesta, sukupuolesta, ideologiasta, kansallisuudesta riippumatta. 

 

Loppuklausuuli: Tiedän, että teksti voi herättää vihaa. En sen sijaan pelkää vihaa tuntevien tuomiota. Meidät tuomitaan ihan muilla perustein kuin jonkun ihmisen tuomiolla.