Meidän kaikkien pitää muistaa, että Ukrainan asia on samalla meidän. Ja juuri nyt hyvin tärkeä, ei joskus vaan nyt. Alla oleva ei millään tavalla vähennä tämän asian tärkeyttä.
Haluan kääntyä hieman lähemmäksi. Vähän aikaa sitten me patsastelimme lupauksella kysyä kymmeneltä nuorelta ”mitä kuuluu”. Moniko toteutti lupauksen? Kuinka moni keskittyi ja huomasi todellisen tarpeen?
Kuinka moni on tarttunut lähellä olevan aikuisen väsymykseen tai uupumukseen nuortaan tukiessa? Nämä asiat ovat läsnä. Minulla on neljä tuttua, joiden kanssa peilaan heidän asioitaan ja ”juonin” mahdollisuuksia yrittää saada apua jaksamiseen tai nuoren hyvinvointiin. Jonot ovat suuret ja pitkät niin julkiselle (jos onnistuu pääsemään jonoon) kuin yksityisellekin.
Kahden vuoden stressiputki on nyt siirtynyt hätäkauteen. Moni on kotonaan hoitanut rankkaa ja piilossa pysynyttä huolta ja surua. Sellaista, johon toinen ei voi tuoda helpotusta.
Olla läsnä toiselle. Osaammeko sen? Annammeko tilaisuuden kertoa? Osaammeko olla viisastelematta tai analysoimatta syitä? Annammeko vain tilaa tulla kuulluksi? Sillä sekin on paljon. Tiedän, sillä olen itsekin saanut välittämistä.
Myös näinä kuumanakäymisen aikoina.
