Olemmeko oppineet jotain kriisistä?

 

Tuttavani järjesti synttäri 28.2.2020. En päässyt menemään ja se todella harmitti minua.  Mutta nyt perästäpäin se oli ehkä hyvä. Luulen saaneeni koronatartunnan jo 26.2. kokouksessa, jonka kulmittain kanssani istunut osallistuja oli ollut linkobaarissa. Ainakin minä sairastin keuhkokipuja toukokuuhun asti ja tämä herra pitempäänkin, hyvin pahasti välillä. 

 

Koronakauden vaikutukset olivat valtavat. Opiskelijoille ja koululaisille se vei hyvin paljon kasvusta yhteisön jäseneksi, ryhmässäolemista, välittämistä, uskoa siitä, että kelpaa porukkaan, opiskeluintoa, läsnäoloa. Aikuisilta se vei kokouksista smalltalkin ja ystävien lämmön. Vanhuksilta se vei mahdollisuuden tavata läheisiä. Sen, mitä oli jäljellä omasta historiasta. jne. 

 

Uudenmaan sulku oli mielenkiintoinen ylilyönti, samoin osa rajamääräyksistä. Muistan, miten sain suoraa huutoa kun kysyin, milloin määräykset puretaan. Ehkä ne piti tehdä kaiken varalta, kun kaikki oli epävarmaa, eikä tiedetty, mihin ollaan syöksymässä. Ja päätöksillekin tehtiin määräajat. Yhteiskuntajärjestys toimi siinä mielessä. 

 

Monia  toimialoja ajautui ahdinkoon, josta ei ole vieläkään noustu. Sodan jatkaessa vielä tuhojaan.

Oletan, että Suomen valmiuden nostamisen ja entisestäänkin tarkemman varautumisen myötä yhteiskunta osaisi nyt paremmin. 

 

Paljon on nyt puhuttu yksilöiden omatoimisuuden tärkeydestä kriisissä. En ole vielä mennyt naisten valmiusliiton koulutuksiin. Ehkä pitäisi. Aika vähän ajattelen saaneeni selviytymistaitoja koulusta tai yhteiskunnalta. Kyllä ne on opittu partiossa ja mökillä ja metsässä. Kaupunkilaisen selviytymistaidot ovatkin sitten vielä oma tarinansa. Rauhan tai terveyden aikana niitä ei juuri tule mietittyä.

 

Pitkän jutun summana: tarvitaan analyysia ja tarvitaan valistusta. Ja lisäksi luottamusta siihen, että Suomi selviää erilaisista kriiseistä.

Äidinkieli vai iso kieli lapselle?

 Hieno juttu tänään Hesarissa tästä Sakari Syväniemestä. Mielenkiintoinen henkilö ja hyvä esimerkki suomalaisten kansainvälistymisestä. Ja tärkeä pohdinta monikieleisessä ympäristössä kasvaneista ihmisistä ja heidän suhteestaan äidinkieleen.

Ja tuohon kieleen. Omassa elämässä tein lasteni isän kanssa 1.1.1998 Thaimaahan muuttaessani valinnan: pidämme huolta esikoisen suomen kielen taidosta. Odotin kakkosta ja hän syntyi alkukesästä suomen, thain ja englannin kieliä käyttävään ympäristöön.

Muutimme myöhemmin Singaporeen. Siellä englanti jyräsi. 

Tuohon aikaan meitä nomadeita oli paljon ja omakin perhe olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa maailmalle. 

Äidinkieleen erikoistuneen äidin lapsena kiinnitin huomiota monien lasten puuttuviin sanapäätteisiin, possessiivisuffiksiin jne. Samoin siihen, että lauseiden merkittävä osa koostui englanninkielestä.

Aloitin kampanjan. Puhuin lapsille aina yleiskieltä. Olin huolellinen ja mietin oikeakielisyyttä. Enää en pystyisi samaan huolellisuuteen. Englanti tarttui leikkikoulussa, hoitajalta ja muuten.

Kun muutimme Suomeen, lapset puhuivat päiväkodissa ja koulussa ”kirjakieltä”, jonka ”Siperia” karsi nopeahkosti pois. Kielin..seja he olivat silti. Mutta puhe ja ajattelu sujuivat.

Pidän edelleen tärkeänä, että lapselle puhutaan vanhemman kieltä. Se on tunnekieli ja auttaa ajattelun syvällisessä kehittymisessä. Perheessä on myös usein  kaksi eri äidinkieltä. Sekin on iso pääoma. Lapsi oppii kaksi tunnekieltä ja saa valmiuden laajentaa kielitaitoaan.

Kun olimme palanneet Suomeen, lapseni leikkivät aluksi kaksikielisesti, sitten suomeksi. Hauska tilanne tuli kun isäni 70-vuotissyntymäpäivillä mukana oli nuoria teiniserkkuja Ruotsista. He ja Suomessa asuvat juttelivat englanniksi silleen kuin nuoret: reippaasti mutta vielä harjoitellen. Pienet lapseni pääsivät mukaan isojen juttuihin kun olivat niin fluentteja ja siksi ikäänsä uskottavampia 😀

Nyt yksi lapsistani on opiskellut Briteissä ja Itävallassa, puhuu useita kieliä. Toinen on kansainvälisessä yrityksessä ja nuorin on osoittanut, että Suomessakin kasvanut tulee paljon äitiään paremmaksi kielentaitajaksi. Olen iloinen, että kaikki ovat taitavia kielenkäyttäjiä ja ajattelijoita. 

Me vanhemmat perustimme valinnan silloin oppimaamme ajatteluun (ja lukemamme aineistoon)siitä, että vanhemman ja lapsen vuorovaikutus omalla kielellä on tärkeä. Jotkut tekevät toisin ja varmasti sekin toimii. Halusin nyt vähän vaan avata omaa valintaani.

Tämän pitää loppua

 Sydämeni on todella rikki ja olen todella vihainen. Miksi Suomessa tytön tai naisen saa käpälöidä ja jopa tappaa kun sen saa kiinni. Tai vaan sattuu tuntemaan. Meidän pitää lopettaa tämä. 

Kun olin pieni tyttö, muistan että isäni vartioi minun rauhaani. Ei hän mitään sanonut, mutta huomasin, että jostain syystä hän tarkkaili suurissa juhlissa, kutsuilla kun nukuin sivussa ja joskus muutenkin, että olin turvassa. Ihmettelin sitä. Vähän isompana asia hieman naurattikin. 

Yksissä sukujuhlissa kun olin noin 14 sitten setä, ei kovin läheistä sukua ollut sellainen, kouraisi peppuani. Ihmettelin, mistä on kyse. Vähän kyllä tuntui oudolta siinä keskellä tätini ruokailuhuonetta. 

Kun kasvoin, olin paljon kaupungilla öisin jos onnistuin tekemään sen ilman vanhempien lupaa. He näet eivät olisi sallineet. Yleensä sai olla rauhassa. Ei aina.

Kävin välillä erilaisilla konsertti- ja teatteri- tai hiihtoreissuilla, joilta paluu oli iltamyöhään. Bussi palautti matkustajat kotikaupunkini Lappeenrannan kirjaston aukealle, mistä piti kävellä alle kilometri kotiin. Minua usein pelotti, ehkä epärationaalisestikin. Saatoin pitää kädessä korkokenkää, jolla kerran uhkasin!!!! viereen pysähtyneen auton kuskia, joka houkutteli teinilasta kyytiin. Häntä nauratti ja ajoi pois. 

Useammin kädessä, tuettuna tarkasti, oli avain niin, että sen päällä olisi voinut yrittää huitaista hyökkääjää. Kerran melkein huitaisinkin takaa tullutta tuttua miestä, joka ilmaisi itsensä vasta ihan vieressä. 

Lukiossa pojat kävivät ihan yllättäen käsiksi välitunneilla. Tutut pojat musiikkiopistosta ja jouduin vaihtamaan kulkureittejä koulun välitunneilla.Iltaisin tutut nuoret, kaupungin hyvien perheiden kultapojat, pyrkivät iholle tai päälle. Tämä kaikki ja paljon sellaista, mistä en halua puhua, ehti tapahtua minulle: seurakuntanuorelle, jolla oli ihana poikaystävä 16-vuotiaasta alkaen. 

Eikä tässä vielä kaikki. Suomessa nainen ja tyttö saa kuulla kaikenlaista. Pitää kestää kaikenlaista. Hyväksyä vieraan suuttumus kun et kiinnostukaan hänestä. Kestää se, että arvostettu ihminen käy käsiksi nurkan takana kokouksen illallisilla. Ja siis minä olen aina tykännyt pienestä flirtistä ja sanaleikistä, mutta sitähän osaavat vain ne, jotka eivät tarvitse väkivaltaa. 

Suomessamme, tässä ihanassa maassa, meistä naisista yli puolet on kokenut fyysistä väkivaltaa, seksuaaliväkivaltaa tai uhkailua ja kolmasosa parisuhteessaan. Itse olen ollut onnekas.

Arvostan poikia ja miehiä, jotka osaavat olla. Samoin naisia. Itsellä on ollut tapana olla kaveri monienkin kanssa. Miesten ja naisten. Nuorena vähän säälinkin noita käsiksikäyjiä. En ymmärtänyt olla vihainen - paitsi yhdelle ehkä ikuisesti.

Väkivalta on usein vallankäyttöä, toki joskus hätähuuto, mutta se on harvinaista.Vaalikentillä vapaaehtoistyötä tehdessäkin sen on huomannut. Usein suomalainen mies kommentoi ehdokasta, vaalityöntekijää jne. kuin omistaisi tämän. Ja suuttuu ja uhkaa jos nainen seisoo omilla jaloillaan. Toki on toisenlaisiakin, sellaisia, jotka pitävät huolta, ovat ihan vaan ystäviä ja ihmisiä.

Yksi perhe menetti viikonloppuna tyttärensä. Jonkun ystävän, ehkä tulevan äidin, uuden rokotteen keksijän, ihmisen. Valkeakoskelainen nuori osui jonkun tielle,  sellaisen, joka ei ymmärrä ihmisistä eikä selvästi ole oppinut, että naisilla on rauha. Ja että heillä pitää olla turva. 

Meidän pitää lopettaa tämä. Meidän pitää lopettaa selittely, viittaus muihin tilanteisiin eli whatabaoutismi. Ihmisten koskemattomuus, arvo, ihan vaan normaali kunnioitus elämään. Niiden pitää olla rikkumattomia. Näpit irti tyttäristäni, heidän kavereistaan, minusta, työkavereistani. Kaikista naisista. Meidän pitää uskaltaa puhua ääneen siitä, miten tärkeää on saada olla rauhassa.

Sydämeni on todella rikki ja olen todella vihainen. Miksi Suomessa tytön tai naisen saa käpälöidä ja jopa tappaa kun sen saa kiinni. Tai vaan sattuu tuntemaan.

Päivätyössä ja yrittäjänä. Uuden alku?

 Olen aloitellut yrittäjänä.

En toki ole siirtynyt millään rohkealla loikalla päätoimiseksi itselliseksi ihmiseksi, vaan jatkan päivätyössäni. Tykkään kauheasti niistä ja siksi haluan jatkaa ”erityisiä asioita tuntevana asiantuntijana” eli erityisasiantuntijana. Kaupunkien kanssa  tehtävä yhteistyö on innostavaa ja sen vaikuttavuuden kasvattaminen eri tyydyttävää.

Ehkäpä itsensä kutsuminen yrittäjäksi on tässä kevytyrittäjänä aloittelun vaiheessa hieman suureellista. Ensimmäiset kokemukset kuitenkin lupaavat innostusta.

Yksi tuttavani kertoi omasta toimintaperiaatteestaan: ”Olen tässä elämäni vaiheessa sen verran mukavuudenhaluinen, että en tee töitä mulkkujen kanssa!” Hän (ja minä) olemme molemmat sitä mieltä, että työllä pitää olla tarkoitus ja sen pitää olla vaikuttavaa.

Olen pistänyt OP-kevytyrittäjäpalvelun kautta jo laskua menemään. Se tuntui jännältä.

Toivottavasti keikkaa pukkaa jatkossakin. Kunhan osaa pitää päätoiminen ja tämän omissa lokeroissaan.

 

Että niinkun itseä niskasta?

 

Kuulun tämän maailman onnekkaisiin. Minulla on kohtuullinen terveys. Minulla on ihana perhe, johon kuuluu kolme sukupolvea, ehkä vielä joskus neljäskin. Minulla on ihana työ. Ystäviä. Musiikki. Silti kaipaan joskus. Vaikka en tiedä mitä. 

 

Miksi minusta usein tuntuu, että tielläni on joku, joka pitää tulevaisuuttani käsissään? Ehkä hieman liian korkealla tai sivullani piilotettuna niin, etten  pääse siihen käsiksi. Miksi joku muu saa päättää? Miksen voi venyä sinne asti mihin haluan, sillä joku toinen saa innostavimman homman? Miksei minua nosteta lavalle vaikka rakastan yleisön edessä oloa?

 

Proaktiivisuus on tulevaisuuden kannalta erittäin tärkeä tapa toimia. Rohkeus on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista, mitä ihmisellä voi olla. Se tarkoittaa vastuun ottamista tulevaisuudesta ja aktiivista työtä tavoitteideni saavuttamiseksi. Olemalla proaktiivinen, kykenen ennakoimaan onnistumisen haasteita ja ryhtymään toimiin niiden voittamiseksi ennen kuin niistä tulee suurempia ongelmia.

 

Miksi en siis aina toimi innolla, työnnä itseäni esiin, tarjoudu framille? Ja toisaalta – miksei minua päästetä siihen asemaan, että saisin innostua, kukoistaa, olla upea. Kuinka uskaltautuisin näyttämään, kunpa jaksaisin kerta toisensa jälkeen toimittaa priimaa, vaikka standardia tilattiin.

______________________________

Vastuun ottaminen omista teoistani on henkilökohtaisen kasvun ja kypsyyden olennainen osa. Siihen liittyy uskallus omien virheideni tunnustamiseen, vastuun kantaminen omista päätöksistäni  ja tapojeni korjaaminen tai parantaminen. Vastuun ottaminen itsestä ja oman elämänhallinnan kasvattaminen ei ainoastaan vahvista luonnetta. Se myös edistää ihmisen kehittymistä.

 ______________________________

 

Olen aina tykännyt puuhata kaikenlaista, mutta enemmänkin voisin tehdä. Ihmettelen  kovasti niitä ystäviäni, joilla riittää energiaa vaikka kuinka paljon. Heillä on ura. Heillä on uusia haasteita tasaisin välein. He saavat tunnustusta. He tietävät, miten toimia ja mihin pyrkiä.

 

Itse sorrun usein miettimään, miksei kukaan mua huomaa. Tai huomaa, mutta haluaisin enemmän, korkeammalle ja lentää kovaa. Silloinkin kun muut kehoittavat hidastamaan vauhtia.  Miksei rumaa tyttöä tulla kotiin kosimaan, miksen saavuta tarpeeksi?

________________________________

 

Ehkä on aika hankkia uusi asenne. Olen jo aloittanut. Tykkään työstäni, mutta minulle jää aikaa muuhunkin. Olen nyt aloittanut päivätyöni ohella kokeilemaan pienimuotoista yrittäjyyttä. Teen viestinnän asioita: yrityksen tarkoituksen (määritteleminen) kirkastaminen, verkoston kehittäminen, asiakkaiden tarpeiden tunnistaminen. Sitä, mitä osaan. Liikkeellä ollaan jo! Ehkä tässä on se, mitä olen vielä kaivannut.

Kinkkaamaan

 

Seuraa minulle harvinainen fyysiseen harjoitteluun liittyvä tarinointi, joka päättyy kinkkaukseen. Aloitin edellistalvena (lue kuukausi, puolitoista sitten), porraskunnon kohotuksen.

Me asumme neljännessä kerroksessa, aluksi kävelin portaat vähän nopeammin. Sitten aloin kävelemään metron liukuportaissa, se kävi vähän voimille. 

Nyt pienessä ajassa harpon kotona kaksi askelta kerrallaan, kohta kokeilen kolmea. (Juu ei oo kaunis näky…) Metron portaat pääsen jo melkoisen ripeästi, en ehkä kovaa juosten mut kuitenkin.

Muistin yht äkkiä Lappeenrannan kotikatuni Mäkikadun päässä olleet portaat, jotka johtivat kohti Myllysaaren uimarantaa, ehkä noin 4 kerrosta.

 

Ne oli kiva ajaa pyörällä alas tai usein harppoa muutamaan kertaan. Mieleen nousi, että osaamatta asiaa arvostaa myös kinkkasin ne usein ylös. Ei tehnyt tiukkaakaan. Lasketellakin saatoimme yhdellä suksella ilman tuskaa. Eikä sitä silloin tajunnut arvostaa erityisesti.

 

Muistin tuolloisen kinkkauksen ja pohdin, pääsisinkö vielä treenaamalla tavalliset portaat vaikka kesän lopussa sillä menetelmällä. Kokeilin. Kolme meni mut tuntui tosi vaaralliselta. 

 

Tajusin, että en osaa enää kinkata kunnolla edes tasaisella. Päätin harjoitella sitä kävelyillä, vaikka on tosi noloa jos joku näkee. Ruutuja en ehkä piirrä mut välillä kyl harjoittelen jos ei ole kauheasti yleisöä.

Oikeasti haluan päästä vaik elokuussa sen kerroksen ylös. Haluaisiko joku lähteä harjoitusjänikseksi? Kannustetaan toisiamme. Viimeistään signeeraamalla toistemme kipsit.

Vähän arvoista ja sivistysporvariudestakin

 

Mielestäni oman poliittisen urheiluseurani saama vahva mandaatti edellyttää, että kannamme vastuuta laajaa arvopohjaa kunnioittaen. Muistaen, että Kokoomus on palkansaajapuolue, kantaen vastuuta heikoimmista ja katsomalla tulevaan päätöksien seurauksia pohtien. Seurauksia ihmisille.

Olen vahvasti sitä mieltä, että tarvitsemme tulevaisuutta varten vahvaa ohjelmatyötä. Tarvitsemme myös pehmeyttä ja tarvitsemme hieman hengähdyksiä päätöksentekomme vauhdissa.

Pidän tärkeänä, että kuulemme ja kuuntelemme. Siitä olen ollut aina ylpeä Kokoomuksen toiminnassa. Tällä hetkellä meidän viestistämme erottuu melko vahvana vauhti, mutta minusta on tärkeää, että meidän osaavat, kokeneet ministerimme saavat perille sen, mitä tavoitellaan. Nykyisten ja tulevien suomalaisten hyvinvointia. 

Ja ehkä toivoisin yksittäisten ihmisten tilanteeseen vahvempaa huomiota. Että oikeasti oltaisiin näkyvästi kiinnostuneita yksilöidenkin selviämisestä, viestistä nousevan massojen ohjauksen sijaan.

Haluan myös sanoa ääneen, että sivistysporvari on vielä olemassa, hän on ollut ehkä hieman levossa, mutta ei hän kuollut ole.