Tuttavani järjesti synttäri 28.2.2020. En päässyt menemään ja se todella harmitti minua. Mutta nyt perästäpäin se oli ehkä hyvä. Luulen saaneeni
koronatartunnan jo 26.2. kokouksessa, jonka kulmittain kanssani istunut
osallistuja oli ollut linkobaarissa. Ainakin minä sairastin
keuhkokipuja toukokuuhun asti ja tämä herra pitempäänkin, hyvin pahasti
välillä.
Koronakauden
vaikutukset olivat valtavat. Opiskelijoille ja koululaisille se vei
hyvin paljon kasvusta yhteisön jäseneksi, ryhmässäolemista,
välittämistä, uskoa siitä, että kelpaa porukkaan, opiskeluintoa,
läsnäoloa. Aikuisilta se vei kokouksista smalltalkin ja ystävien lämmön.
Vanhuksilta se vei mahdollisuuden tavata läheisiä. Sen, mitä oli
jäljellä omasta historiasta. jne.
Uudenmaan sulku oli mielenkiintoinen
ylilyönti, samoin osa rajamääräyksistä. Muistan, miten sain suoraa
huutoa kun kysyin, milloin määräykset puretaan. Ehkä ne piti tehdä
kaiken varalta, kun kaikki oli epävarmaa, eikä tiedetty, mihin ollaan
syöksymässä. Ja päätöksillekin tehtiin määräajat. Yhteiskuntajärjestys
toimi siinä mielessä.
Monia toimialoja ajautui ahdinkoon, josta ei ole vieläkään noustu. Sodan jatkaessa vielä tuhojaan.
Oletan, että Suomen valmiuden nostamisen ja entisestäänkin tarkemman varautumisen myötä yhteiskunta osaisi nyt paremmin.
Paljon
on nyt puhuttu yksilöiden omatoimisuuden tärkeydestä kriisissä. En ole
vielä mennyt naisten valmiusliiton koulutuksiin. Ehkä pitäisi. Aika
vähän ajattelen saaneeni selviytymistaitoja koulusta tai yhteiskunnalta.
Kyllä ne on opittu partiossa ja mökillä ja metsässä. Kaupunkilaisen
selviytymistaidot ovatkin sitten vielä oma tarinansa. Rauhan tai terveyden aikana niitä ei juuri tule mietittyä.
Pitkän
jutun summana: tarvitaan analyysia ja tarvitaan valistusta. Ja lisäksi
luottamusta siihen, että Suomi selviää erilaisista kriiseistä.
