Tänään muistin tavallista vahvemmin, miksi Aalto-yliopisto on niin mahtava. Siirryin aamun tapaamisista metroon ja sen liikahtaessa rajummin meinasin päätyä nuoren henkilön syliin. Hymyilin vähän ja hän räväytti ystävällisen hymyn takaisin. Nuori ihminen oli habitukseltaan hyvin erilainen kuin tällainen porvaristäti, mutta kun kiitin, että onpas kiva kun joku hymyilee tällaisella hetkellä, päädyimme juttelemaan.
Hän oli hyvin lahjakas graafikko ja etsinyt itseään vuosia. Viime keväänä kahden täyden päivän pääsykoetehtävistä oli tullut tulehduskin käteen sitä jännittyneenä väsyttäneelle.
Mutta hän kertoi, miten mahtavaa on olla juuri Aallon visuaalisen viestinnän muotoilun opiskelija. Se oli avaamassa hänelle polun ja hän on onnellinen. Ihan hirveän hieno metromatka, jolla opin paljon ja muistin, että työlläni on tarkoitus kun se ehkä tukee yliopiston onnistumista.
Usein luemme perusteluina jonkun työnantajan palvelukseen siirtymiselle kaikesta hienosta: jostain uudesta opittavasta, uran loogisesta askelesta, henkilöstöpolitiikasta, maineesta, palkasta (tätä harvemmin myönnetään ääneen), siitä että jossain on avoin palkka.
Omalla kohdallani työurani on ollut sarja yllätyksiä. Myös itselleni.
En ole hirveästi käynyt läpi perinteisiä rekryprosesseja ja kuunnellessani sen ”sodan käyneiden” tarinoita, mietin aina, miten hurjaa noihin on joutua ja sitten vielä jäädä tokaksi tai seitsemänneksi.
Oma motivaationi syntyy tarkoituksesta. Olen ollut nuorena toki vuorivilla- ja mehu- ja viinatehtaalla, metallitehtaalla, Koulutus- ja erorahastossa jne, mutta aina kuvittelin, että järjestöt ovat minun juttuni ja ura olisi sillä sektorilla. Olenkin ollut töissä OAJssa, Akavassa, Tekniikan akateemisissa ja puuhannut monessa muussa. Elämäntilanne ja mahdollisuus saivat hyppäämään paljon pienemmälle palkalle ja määräaikaiseen työsuhteeseen eduskunta-avustajaksi. Siellä huippupomon kanssa vietin reilut kolme hyvää vuotta. Tehtävä antoi paljon. Toki ratkaisu olisi ollut pitkän päälle aika kallis.
Sitten eteen tuli mahdollisuus tulla uuteen, jännään, työnsä aloittavaan Aaltoon. Olen ollut täällä ”asiantuntijoiden” mukaan liian kauan. Rumaa tyttöä ei tulla kotoa hakemaan, on yksi lempisanontojani. Silti en ole kauheasti lähtenyt kylmiin hakuihin. Ei ehkä viisasta, mutta kun tekee valmiiksi kiinnostavia asioita, ja tehtävänkuva muuttuu ja antaa uusia haasteita, ei ole tullut hakeuduttua muualle. Pitää varmaan olla kiitollinen hyvistä asioista.
Tarkoitus ratkaisee ja tietysti ne haasteet.
