Avanti! avasi 30v -kauden upeasti

Raahauduimme muusikoiden houkuttelemina miehen kanssa kuuntelemaan Vanhalle ylioppilastalolle Avanti!n soitantaa. Olipas mahtavaa.

Musa oli uskomattoman hienoa, muusikot läsnä ja tunnelma yhtä lämmin kuin aina Avanti!n soittaessa. Jos et pidä konserteista, näistä saattaisit pitää. Kesällä suvisoitossa Avanti! tarjosi muun muassa pölynimurin soittoa ja Laura Komsin ihan uskomattomia kiekaisuja.

Tänään oli vuorossa ihmisen sielua aktivoivia Magnus Lindbergin teoksia. Ihanaa, hauskaa, todellista kuultavaa: Karismaattisen viulutaiturin John Storgårdsin (tänään ilman viulua) johtamia biisejä, mm. Marzi Nymanin sovitus Sandstormista ja Esko Juhani Tennilän!!!!! esittämä Sepi Kumpulaisen Armotonta menoa. Kunniakas veto ja agitaatiopuhe orkan säestämänä ja tanssimana.

Päälle tuli vielä ihan mieletöntä jonglöörausta ja sillee. Ja Hirveän hienot juhlaspiikit. 

Kaikenlaista sitä. Suosittelen! Avanti!a!

Marimekko = vestitu non est acceptus

Olen ollut ja olenkin vannoutunut Marimekon asiakas. Kehuin yritystä aiemmin täälläkin. Marimekko ja Suomi. Marimekko ja hyvä suunnittelu. Marimekko ja kestävät arvot. Kaikkea tuota olen arvostanut ja arvostan (kai) kovasti.

Ostajana olen kuitenkin pysynyt tietyssä genressä, abstraktien kuvioiden puolella. En ole kokenut noita esittäviä kuoseja omikseni, ja näköjään ne eivät ole olleet Marimekonkaan omia. Eivätkä suomalaisia.

Liukko-Sundstöm-kohusta en tiedä, mutta muu ihmetyttää. Niin kuin tämä ja tämä varsinkin. En toki väitä mitään, mutta silmäni on huomaavinaan, että tämä Hetkiä-kangas, näyttää siltä, että Louekari on sen läpipiirtänyt. Aikamoinen juttu tämäkin jos taas näin on. 

Marimekko on monelle niin kovin suuri suomalaisuuden symboli. Vielä paljon enemmän kuin teknologia, jota kovasti kyllä arvostan. Kuinka sitä voikin tuntea itsensä tyhmäksi ja kyvyttömäksi seisomaan samalla perustalla kuin aina.

Minulle Marimekon käyttäminen, kuten muunkin designin, korujen, minkä vaan, on aina ollut lausunto (statement). Se tarkoittaa sitä, että haluan jonkin asian mukaani ottamalla osoittaa kunnioitusta ja arvostusta sen tekijöille. Suomalaisuudelle, suomalaiselle työlle, meidän linjalle.  Onko sitä linjaa enää?

Vaatekaappiini on muodostunut alue, jossa sijaitsee vain otsikolla "vestitu non est acceptus" - ei hyväksytty - varustettuja vaatteita.

(jos otsikossa on kielivirhe, se liittyy mun vajavaiseen latinanosaamiseeni ja kuvastaa tunnelmaa juuri sellaisena hyvin. Hällä väliä)

LISÄTTY: Tämä ilmestyi, mutta ei kyllä muuta perustunnetta.  Itsekin pidin uutista aika lopullisena niittinä, mutta mietin, kuinka hyvin jonkin kassin ostaja osaa nimetä ajankohtia. Mariimekon kannalta kyse on siitä, että on jääty housut nilkoissa kiinni (tai mekko korvissa) eikä ole oltu oikeasti nöyriä. Jos asiat olisi pengottu, näitä ankkoja ei menisi ei-kriittisissä Yleissä läpi.
JA lisäys 28.9. Hesarin kulttuuritoimitus puki ajatukseni tekstiksi Hienoja töitä nämä olisivat, mutta olisi kiva, jos tekijät sanoisivat alunperin, mistä innoitus on tullut. Silloin me muut emme tuntisi itseämme tyhmäksi. 

Kuolema korvaa univelat?

Kymmenen ikävuoden jälkeen ihminen nukkuu yleensä noin 8,5 h yössä.

Minulla on hauska tapa valvoa öisin. Ja sitten kaduttaa.Mut ai ai, kun tulee hyvää tekstiä., löytyy kaikkea kivaa surffattavaa, käydään parhaat sätit. Ja joskus olen myös maalannut, siirtänyt kirjahyllyjä ja ommellut uuden mekon yöllä.

On kuitenkin pakko myöntää, ettei unenpuute ole hyvä asia. Niinpä sitten otan taas takaisin kun siltä tuntuu ja nukun pitkän yön. Tai useamman.

Uni on siitä hieno juttu, että se tuo uutta ajattelua, mutta toisaalta se tuo unohdusta. Nukkuessa tietoa siirtyy työmuistista  aivojen eri puolille "varastoihin". Ikävät asiat pienenevät ja asettuvat mittasuhteisiin ja pulmat ratkeavat kuin itsestään. Unessa aivot myös järjestelevät ja sekoittavat muistia.

Joskus jos on pitkä päivä, otan päiväunet. Vaikka niin, että pidän avaimia käsissä ja laitan silmät kiinni työtuolissa. Kun avaimet tippuvat, herään. Lyhyissä,  nokosissa nettoaa enemmän kuin tuhlaa. Aivot freesaantuvat ja ajattelu terävöityy. Pystyy taas tiukkaan ajatteluun ja analyysiin. Pitkillä päikkäreillä ei kyllä ole samanlaista vaikutusta. Sellaiset vain tukkivat aivot ja sopivat huonosti työetiikkaan.

Kotona olen aina halunnut nukkua hyvin. Nuorten tullessa murrosikään uni ei tahtonut tulla. Panostin heidän uneensa. Meillä kaikilla on hyvät sängyt. Pienimmällä unikulman nuortenpatja ja meillä muilla riittävän leveät ja sopivan pehmeät pedit. Se on ollut hyvä valinta. Lomalta tekee mieli kotiin ja kun pääsee omaan, laadukkaaseen sänkyyn, tuntuu ihanalta.

Hyvää yötä (haukotus :-))
ps. täältä unesta

Luonnollista seurustelua

Ihmisellä on vastuuta siitä, miltä muista tuntuu. Ja hyvä vieras pitää juhlissa tunnelmaa yllä.Illanvietossa on helppoa, jos ei satu mitään yllättävää. Aina voi puhua säästä, matkoistaan, ehkä jälkikasvusta tai muusta mukavasta. Joskus törmää tilanteeseen, joka jähmettää juhlat tai tuntuu aika tyrmäävältä: joku ei osaakaan olla oma itsensä.
Mie oon niin lörppä, että en kovin usein lukitu. Ja oon huomannut, että usein lasi käytettyä juomaa helpottaa jäykistynyttä mieltä.
Ilmiöön törmää kuitenkin usein:  Pelko siitä, osaako olla, saa ihmisen hiljaiseksi. Onko aina kyse suvaitsemattomuudesta vai olisiko kysymys tietämättömyydestä?

Pari tapausta viime ajoilta:

Juhliin saapuikin julkisuuden henkilö.
Kaikilla oli mielipide julkisuuden kohteena olevasta ihmisestä ja hänen vastuistaan.
Juhlissa kyräiltiin eikä oikein uskallettu puhua, kunnes muutaman viinilasin jälkeen kaikilla oli tosi hyviä neuvoja. Julkkis oli kyllä tullut ihan kavereille kylään. Onneksi löytyi sitten fiksuja ihmisiä, joiden kanssa pystyi hän juttelemaan normaalisti.


Tuttavalla on hyvin tummatukkainen naisystävä.
Samoihin juhliin sattunut,  "kaukana tommoottista" asuva rouva kertoi minulle, että kyllä toi on omituinen juttu.  "Eihän sellaasen kanssa voi jutella."  Rouva piti ei-suomalaista epänormaalina ja ihan tarpeettomana ihmisenä.
Rasismiako? En oikein tiedä. Ehkä puolustusreaktio iski, kun rouva ei tiennyt, miten ihan erilaisen naisen kanssa oltaisiin. Lopputulos oli, etteivät pariskunnat tavanneet toisiaan toista kertaa, vaikka takana oli vuosia tuttavuutta suomalaiseen osapuoleen.
Helsingissä asuvana, kaikenkarvaisia tapaavana ja maailmaa luuhanneena, en ollut edes ajatellut, että joku vielä pelkää mustaa naista.

Tuttavan pojalla oli uusi poikaystävä, ja vanhemmat mainitsivat asiasta illanistujaisissa.
Kun vanhemmat itse olivat kuulleet ensimmäistä kertaa etteivät saakaan miniää, he iloitsivat  itseään etsineen nuoren onnesta. Ehkä nuori oli oli "valinnut" hieman yllättävästi heidän näkökulmastaan, mutta he näkivät laajemmin. Samoin moni muu.
Tuttavista muutamat menivät aivan lukkoon eivätkä enää uskaltaneet puhua oikein mitään. Jotkut alkoivat kertoa lapsenlapsistaan, mutta nielaisivat kesken lauseen, jossa toivoivat samaa keskustelukumppanille. Ei ollut helppoa tietää, mitä voisi sanoa, mitä ei. Se, että nuori mies oli yhä ihan sama tyyppi kuin ennen "uutista", jäi jännityksen alle.

Keskusteleminen juhlissa ei ole helppoa, jos sitä ei tee jatkuvasti. Jos jokin aihe on kiusallinen, sitä voi ihan hyvin kommentoida vaikka yhdentekevästi: "mukavaa", "mielenkiintoista" tai vaikka ihan "aikamoista" ja aloittaa sitten vaikkapa: "mutta oletteko kuulleet Matti Nykäsen viimeisen kuolemattoman?" tai "Minä olen muuten varannut matkaan New Yorkiin" tai "Jokos olette sopeutuneet Tabloid-Hesariin".

Ja joskus voi kysyä suoraan itseä hämmentävästä asiasta. Jos on vilpitön ja tyylikäs, tuskin toinen loukkaantuu. Hyviin tapoihin ja etikettiin kuuluu, että pyrkii ylläpitämään tunnelmaa ja kantamaan vastuuta siitä, että ihmisillä on hyvä olla.

Aika epämääräinen vuodatus tästä tuli, mut mie oonkii hävettävä täti!

Konfirmaatio ja rippijuhla

Tapauskovainenkin herkistyy. 
Poikani konfirmoitiin eilen. Päivä oli herkkä. Jo aamulla kun nuori mies puki uuden, jämäkän pukupaidan, kravaatin ja ensimmäisen isojen miesten puvun (ei mikään poikien puku), aloin itkeskelemään. Niin komealta hän näytti.
Kirkossa nuoret näyttivät juuri siltä kuin pitääkin: parveilivat ennen tilaisuutta ja halusivat kaikki toisiltaan huomiota. Tilaisuudessa osasivat arvostaa hetken pyhyyyttä.
Minulla oli kunnia rukoilla vanhempana nuorten puolesta. Tekstin alkupuoleen sain pohjan eräältä toiselta äidiltä ja muokkasin sen yhteen omien pyyntöjeni kanssa. Helsingin tuomiokirkko oli aika vaikuttava paikka seisoa satojen ihmisten edessä. Olin sen verran liikuttunut, että polvet löivät loukkua puhuessa.
Katsoin nuoria kun rukoilin heidän puolestaan. Jonkun tunsi nelivuotisesta saakka. Monet olen tavannut riparin alettua kun ovat henganneet meillä. Niinpä oli tunteita heitä kohtaan.

Tässä teksti:

Hyvä Jumala

Me vanhemmat rukoilemme tänään konfirmoitavien nuortemme puolesta.

 Me pyydämme tänään, että te nuoret saisitte elää elämänne  avoimina ja luottavaisina.

Toivomme, että te uskaltaisitte vastaanottaa apua ja tukea aina, kun sitä tarvitsette.

Teillä on turva siinä rakkaudessa, jota te olette lapsena ja nuorena saaneet.

 Te saatte levollisin mielin muistaa, että seurakunnan, vanhempienne ja isovanhempienne sekä kummienne rukoukset ovat teidän tukenanne koko elämänne  ajan.

Herra,

Suo nuorillemme Viisautta säilyttää oikeat  arvonsa maailman tulvien keskellä.

Suo heille Rohkeutta valita oikein silloinkin kun kaverit valitsevat toisin.

Suo heille hyviä kavereita ja kykyä ja halua olla oikea ystävä.

Anna meille vanhemmille rohkeutta ja viisautta tukea nuoriamme heidän elämässään ja uskossaan.

Suojele meitä kaikkia.

Kotona mukana oli 35 perheen läheistä. Mukana oli kolme sukupolvea molemmilta puolilta.  

Pojalle pidettiin puheita. Lasten isä miehekkään viisaan, minä sellaisen omanlaiseni. Kummit täydensivät toisiaan. Isoset kävivät laulamassa.

Poika oli tyytyväinen, on hienoa tuntea, että välitetään. 

Minusta perheen juhlat ovat hienoja ja arvokkaita. Jäi hyvä mieli

Pyörien päällä: yhtä juhlaa - useimmiten

Pyöräily on siitä jännä juttu, että se nostaa yllättävän paljon tunteita.

Poljin välillä aika vähän. Nyt ole pyrkinyt hyötypyöräilemään ja nautin siitä. Se on niin helppoa.


Viime viikonloppuna vietimme upean iltapäivän. Nuorimmainen polki ekaa kertaa ihan itse siirtolapuutarhalle. Keikalla kertyi kilometrejä 11. Tyttö oli niin onnellinen, että leijui. Tanssituntimatkalla tehtiin jo nopeusennätys  ja kovaahan hän pienellä pyörällään vipeltää. Suloinen näky kaupungin pyöräteillä.

Onnellisin olin kuitenkin minä. 15 vuotta meni niin, että lapset olivat aina joko liian pieniä tai liian isoja turvatuoliin ja sit oli vaikea liikkua porukalla pyörällä asuinpaikan, jatkuvan mökilläramppaamisen ja milloin minkäkin tekosyyn vuoksi.

Keväällä tilasin koirille tällaisen, jotta tekosyyt jättää pyörät kotiin olisivat vähissä:

Yhtä juhlaahan tämä olisi, ellei se olisi aikamoista. Suojateillä kaikki ryhmittyvät riviin ja lähtevät jalankulkijoiden sekaan. Jokainen koittaa selvitä hengissä. Käsimerkkejä ei näytä juuri kukaan. Tilannenopeudet ovat ihan tuntematon käsite ja pysähtyminen tai taluttaminen ahtaassa paikassa on utopinen ehdotus.

Jotta pyöräily olisi aina sitä juhlaa, meidän kaikkien pitäisi vähän miettiä itseämme ja muita. Ehkä niitä pieniäkin siellä tiellä. Silleen laskis tuo verenpainekin paremmin tienpäällä. 

Leiriläisiä

Meidän perhe on pitänyt niin kovaa vauhtia, että leireily ei ole ollut hirveän yleistä.

No. Me olemme olleet mökkeilijöitä ja seikkailijoita ihan omasta takaa. Aiempi mökki osui Nuuksion reunalle. Poikakin on käynyt miehen kanssa välillä Lapissa vaeltamassa ja talvella hiihdämme. Isommat ehtivät yhdessä asuinpaikassa jatkamaan sukuni perinteitä partiossa. Soitto ja musiikkijutut tai muutto pois veivät kuitenkin juuri sen illan, ja partio ja leirit jäivät. (Minua aina nauratti kun mietin heidän ohjaajiaan: omat vartionjohtaja-ajat ja -mokat ovat vieläkin muistissa, mutta paljonhan siinä oppi :-))

Nuorten leirit ovat mielestäni olleet yksi harrastusten parhaista anneista. Joka kesä on ollut pitkähkö musiikkileiri ja liikuntaleiri. Talvisin viikonloput ovat sisältäneet retkiä. Ja se mökki"leiri"  on aina tarjonnut luonnonrauhaa.

Tänä kesänä nuorin vietti viikon teltassa ja voi sitä riemua. Vaikka oli kova ikävä, kotiin hän tuli henkisesti metriä pitempänä. Taitavat ohjaajat ja kivat kaverit olivat ihan hurjan kivoja. Lisää leirejä!

Kakkonen oli kesällä riparilla. Nyt on jo oltu SeKo-leirillä sen jatkeeksi ja myöhemmin isoskoulutuksessa. Kotiin palaa tyytyväinen nuori, joka on saanut jakaa paljon asioita muiden, hänen kanssaan samassa elämänvaiheessa olevien nuorten kanssa. Se on parempaa kuin yökyläily, sillä elämän- ja tuttavapiiri laajenevat noiden reissujen aikana.

Se on turvallinen tapa itsenäistyä ja kasvaa reippaaksi, itseensä uskovaksi aikuiseksi.