Pyöräily on siitä jännä juttu, että se nostaa yllättävän paljon tunteita.
Poljin välillä aika vähän. Nyt ole pyrkinyt hyötypyöräilemään ja nautin siitä. Se on niin helppoa.
Viime viikonloppuna vietimme upean iltapäivän. Nuorimmainen polki ekaa kertaa ihan itse siirtolapuutarhalle. Keikalla kertyi kilometrejä 11. Tyttö oli niin onnellinen, että leijui. Tanssituntimatkalla tehtiin jo nopeusennätys ja kovaahan hän pienellä pyörällään vipeltää. Suloinen näky kaupungin pyöräteillä.
Onnellisin olin kuitenkin minä. 15 vuotta meni niin, että lapset olivat aina joko liian pieniä tai liian isoja turvatuoliin ja sit oli vaikea liikkua porukalla pyörällä asuinpaikan, jatkuvan mökilläramppaamisen ja milloin minkäkin tekosyyn vuoksi.
Keväällä tilasin koirille tällaisen, jotta tekosyyt jättää pyörät kotiin olisivat vähissä:
Yhtä juhlaahan tämä olisi, ellei se olisi aikamoista. Suojateillä kaikki ryhmittyvät riviin ja lähtevät jalankulkijoiden sekaan. Jokainen koittaa selvitä hengissä. Käsimerkkejä ei näytä juuri kukaan. Tilannenopeudet ovat ihan tuntematon käsite ja pysähtyminen tai taluttaminen ahtaassa paikassa on utopinen ehdotus.
Jotta pyöräily olisi aina sitä juhlaa, meidän kaikkien pitäisi vähän miettiä itseämme ja muita. Ehkä niitä pieniäkin siellä tiellä. Silleen laskis tuo verenpainekin paremmin tienpäällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Moderoin aina pois asiattomat ja kiroilevat viestit.