Hiihtoloman havaintoja

Vanhaa hiihdonopea ilahduttaa kovasti se, mitä suurilla silmilläni olen nähnyt tällä viikolla.

Rukalla on näin hiihtolomalla aikamoinen meno. Porukkaa on niin paljon, että maalaistyttöä hirvittää, ja tuulen tuiverruksen pakottamana suljetun tuolihissin puute näkyy melkoisina jonotusaikoina. Katteet tuntuvat olevan kohdillaan ainakin kuppiloissa. Siinä ei auta olla köyhä tai kipeä. 70-luvulla ala-asteen opettajapariskunta pystyi viemään lapset Vuokattiin. Asuimme lomakylän vessattomassa mökissä ja laitoimme ruoat itse.

Vuokatin maastot olivat minulle unelmien täyttymys. Kilometrejä kertyi hiihtäen ja tunteja kului rinteessä, jossa ei siihen aikaan vielä ollut tungosta. ”Pujottelu” ei vielä ollut mikään kansallislaji. Kotona Lappeenrannassa harjoittelimme Huhtiniemen rinteessä, jossa ei ollut hissiä. Siinä se sisu ja kunto kasvoi, kun tamppasi nahkamonoissa ja puusuksilla päästäkseen 15 sekunnin vauhdinhuumaan. Hissi oli ylellisyyttä.

Hissit olivatkin vähän erilaisia kuin nykyään. Ankkurit olivat puisia ja niiden pintaan kertyi jäätä, joka sitten suli peräsimen alla, kasteli laskijan ja housuissa oli kiva jääkerros päivän päätteeksi. Mutta hällä väliä. Urheilumeininki valtasi kaikki. Ja melkein kaikki tunsivat toisensa ja palasivat paikan päälle loma toisensa jälkeen.

Nyt kaikki on niin kovin hienoa. Hissit ovat hienoja, kahvilat ovat hienoja ja laskijat ovat hienoja. Se on ilo havaita, että reiluus ei ole kadonnut. Porukat ovat hyväntuulisia ja reippaita.

JA hiihtokoulu on hyvä idea edelleen. Vaikka itse voin sanoa olleeni oiva ope 20 kg sitten, lapsi sai hiihtokoulusta hyvät alut lomalle ja kyllä kannatti. Ja pakko sanoa, että opet ovat edelleen ihan yhtä kauniita ja komeita kuin mun aikoinani. Tuli ihan ikävä niitä aikoja.

Hei. Olen vaalibändäri

Päivitetty 2017: tämä on kirjoitettu eduskuntavaalien alla, mutta pätee nyt kuntavaaleihinkin!

Suomessa on tänäkin keväänä Tilastokeskuksen lähteiden mukaan reilut 2000 toiveikasta pyrkijää Arkadianmäelle. Se on aika paljon. Mutta ei yhtään niin paljon kuin näiden ehdokkaiden ympärillä pyörii meitä hängöroundeja, kamppistyöntekijöitä. 

Miksi ihmiset sitten lähtevät mukaan. Ainakin omalla kohdalla se liittyy suureen arvostukseen demokratiaa, suomalaisuutta, yhteisvastuuta, yhteisiä asioita kohtaan. Vaalit ovat tilaisuus osoittaa suuri rakkaus siihen, että elämme maassa, jossa päätöksenteko on kuitenkin avointa ja poliitikot ja virkamiehet maailman vähiten korruptoituneiden joukossa. Ja siksi, että jos joku käyttää aikaansa ja voimiaan minun ja muiden asioiden hoitoon, annan hänelle mielelläni aikaani vaalien alla.

Olen vaalibändäri ja kamppisaddikti. Ensimmäistä kertaa osallistuin kamppiksen tekoon vuonna 1975, kun isäni pääsi eduskuntaan asti. Taittelin kortteja. Seuraavissa vaaleissa sain piirtää tussilla ympyröitä vaalipäivän kohdalle mainoskalenteriin.

Jo tuolloin rakastuin kampanjan kiihkeään tunnelmaan. Siihen, miten ehdokas on aikamoisen jännittynyt ja toiveikas ja yrittää parhaansa. Mutta myös meidän kamppistyöntekijöiden rooliin. Sen jälkeen olen tehnyt hommia kavereille, puolisolle, vieraammalle. Kuntavaaleissa, parlamenttivaaleissa, ay-vaaleissa, presidentinvaaleissa ja eduskuntavaaleissa, puoluekokouksen henkilövaaleissa. 

Kamppikseen lähteminen on aina valinta. Se tarkoittaa sitä, että pitää jotain henkilöä sen verran ok-tyyppinä, että haluaa häntä tukea. Jos ei tunne muita ehdokkaita, valinta on helppoa. Mutta jos tuntee monta hyvää vaihtoehtoa, silloin valinta on vaativampi.

Vaikka on helppoa perustella, miksi juuri hän on valintani, tuntee myös luopumisentuskaa.  Kun kumarrat yhdelle, muut ehdokkaat saattavat ajatella sinun pyllistelevän heidän suuntaansa. Onpa minulle käynyt niinkin, että kun lähdin yhteen kampanjaan, toinen ehdokas sanoi välimme poikki eikä halua minusta kuullakaan edes vuosien jälkeen. Vaikka autoin häntäkin vähän pääkamppiksen ohella.  

Moni ehdokkaana oleva sanookin, että ne kaikki ihmiset, jotka tekevät osansa kansanvallan ja ehdokkaansa eteen vaikka kuinka pienenä panoksena, saavat tuntemaan erityistä kiitollisuutta ja nöyryyttä. Joku käyttää aikaansa postitukseen, jakeluun, ihmisten kohtaamiseen toreilla, mainosten suunnitteluun, lahjoitukseen, äänestyssuositukseen sähköpostissa tai Facebookissa. Se on todella hienoa.

Joskus päivitin ehdokkaan sivuja yökaudet. Monesti on ollut kyllä tosi kylmä, kun me kaikki yhtä hurjat kampanjoijat olemme kilpailleet lauantaishoppailijoiden hetkellisestä mielenkiinnosta ja tarjonneet ehdokkaamme läpysköjä. Lätkämatsin edustallakin on tullut heiluttua.

Joskus kampanjointi on ollut tylsää, ja lieveilmiöitä tapahtuu. Joskus on ihan väkivallan uhkaa.  Edellisissä eduskuntavaaleissa liikkeellä oli sellaisia naisten pelottelijoita. Se ei ollut kivaa. Kunnon tiukkakin keskustelu on ok, mutta asiassa pitää pysyä. 

Odotan jo nyt kauhulla huhtikuun 20. päivää. Silloin alkavat vieroitusoireet vaalikarkeista.Kamppis on armotta ohi. Kassin pohjalta putsataan rypistyneet esitteet ja kalenteri tuntuu tyhjältä. Suosittelen kaikille tämän jutun kokeilemista. Vaikka vain puolen tunnin ajan. Sekin auttaa.

Onnea matkaan, ehdokkaat. Ihan kaikista puolueista. Minusta ei olisi teidän housuihinne. 

 

Pianovanhempi avautuu, osa 17+x

Nyt se on tehty, mutta eihän se sinänsä mitään ollut. Yksi etappi vain.

Lapsi suoritti pianon perustutkinto 1/3:n. Hän on päättänyt ottaa ikätoverit kiinni, kun pianonsoitto aloitettiin vähän myöhässä. Ja hyvin on ottanutkin.

Onnittelen itseäni, että kykenin istumaan ihan rauhassa ja juttelemaan paikalle pysähtyneen viulunopen kanssa sillä aikaa kun lapsi pimputti koettaan. Mutta minun osuuteni tuohon suoritukseen olikin jo tehty. Lapsi oli kannustettu harjoittelemaan ne inhottavat ekat kerrat kun kappaletta vielä kahlataan yhdellä kädellä eikä se ole vielä ”hieno”. Ja olen myös saanut tuossa loppumetreillä perustella, miksi ehdotus metronomista tai sävyjen lisäämisestä ei tarkoita, että pitäisin lasta huonona soittajana, rytmitajuttomana tai tyhmänä. Tai että olisin ilkeä.

Ja helpolla olen päässytkin, sillä minua on viimeisellä kierroksella siunattu tyttärellä, joka elää musiikille ja tiedottaa, että vaikka sisaruksia kiinnostaa kaikenlainen musa, hän on enemmän ”tällainen klassinen pianisti”.

ps. En malta olla kehumatta. Arviossa luki mm. Aivan mahtava 1.-tutkinto.

Juu juu. On tästä matkaa aivan mahtavaan kakkostutkintoon, mutta tänään olemme voittajia.