Hiihtoloman havaintoja

Vanhaa hiihdonopea ilahduttaa kovasti se, mitä suurilla silmilläni olen nähnyt tällä viikolla.

Rukalla on näin hiihtolomalla aikamoinen meno. Porukkaa on niin paljon, että maalaistyttöä hirvittää, ja tuulen tuiverruksen pakottamana suljetun tuolihissin puute näkyy melkoisina jonotusaikoina. Katteet tuntuvat olevan kohdillaan ainakin kuppiloissa. Siinä ei auta olla köyhä tai kipeä. 70-luvulla ala-asteen opettajapariskunta pystyi viemään lapset Vuokattiin. Asuimme lomakylän vessattomassa mökissä ja laitoimme ruoat itse.

Vuokatin maastot olivat minulle unelmien täyttymys. Kilometrejä kertyi hiihtäen ja tunteja kului rinteessä, jossa ei siihen aikaan vielä ollut tungosta. ”Pujottelu” ei vielä ollut mikään kansallislaji. Kotona Lappeenrannassa harjoittelimme Huhtiniemen rinteessä, jossa ei ollut hissiä. Siinä se sisu ja kunto kasvoi, kun tamppasi nahkamonoissa ja puusuksilla päästäkseen 15 sekunnin vauhdinhuumaan. Hissi oli ylellisyyttä.

Hissit olivatkin vähän erilaisia kuin nykyään. Ankkurit olivat puisia ja niiden pintaan kertyi jäätä, joka sitten suli peräsimen alla, kasteli laskijan ja housuissa oli kiva jääkerros päivän päätteeksi. Mutta hällä väliä. Urheilumeininki valtasi kaikki. Ja melkein kaikki tunsivat toisensa ja palasivat paikan päälle loma toisensa jälkeen.

Nyt kaikki on niin kovin hienoa. Hissit ovat hienoja, kahvilat ovat hienoja ja laskijat ovat hienoja. Se on ilo havaita, että reiluus ei ole kadonnut. Porukat ovat hyväntuulisia ja reippaita.

JA hiihtokoulu on hyvä idea edelleen. Vaikka itse voin sanoa olleeni oiva ope 20 kg sitten, lapsi sai hiihtokoulusta hyvät alut lomalle ja kyllä kannatti. Ja pakko sanoa, että opet ovat edelleen ihan yhtä kauniita ja komeita kuin mun aikoinani. Tuli ihan ikävä niitä aikoja.