Sandwich-elämää, Slush ja nobelisti. Hävettävän kova päivä

Ihminen ehtii aika paljon 24 tunnissa. Puoleen yöhön pakkasin jälkikasvun muuttokuormaa.
Kotiin tultua join lasin kuohuvaa. Se teki hyvää, vaikka eihän sitä pitäisi viiniä juoda juuri ennen nukahtamista.
Aamulla talossa oli kaksi sairasta koululaista. Toinen oli surkea, toinen nukkui kun tein pieniä aamutoimia ja vilkaisin konettani.
Kipitin liikkeelle kohti Slushia ja istahdin ratikkaan, jossa tein vanhempieni ruokatilauksen Foodiesta. Multitaskaus on päivän sana.(matkasta oma pieni tuokiokuva lopussa)
Perillä ryhdyin hoitamaan lippuasioita ja odottamaan vieraita. Mutta vain huomatakseni, että lompakko oli jäänyt muuttotalkoissa toppatakin taskuun.
Tempaisin taksin, joka teki jonkin sortin ennätyksen ajamalla 25 minuutissa Pasila-Krunika-Pasila -reitin ja ehdin - nyt lompakolla varustettuna - takaisin Messukeskukseen juuri ennen ensimmäistä emännöitävääni Slushin kiemuroissa.
Slushissa meno oli huimaa. Koko sali oli täynnä mitä erilaisimpia yrityksiä, pitchaus-tapahtumaa, vaikka mitä ja paljon tuttuja. Melu oli huima ja valaistus niin mahtavan varjoisa, että väkisinkin sitä tempautui tunnelmaan. On kyllä ihan mahtavaa, että tämä tapahtuma on meillä Suomessa.
Seuraavaksi käväisin kotona katsomassa sairastupaa. 
Mutta ei siinä kaikki. Kohta jonottelinkin jo kuuntelemaan Talouden nobelisti Bengt Holmströmiä. Jorma Ollila haastatteli. Kaksi älyttömän älykästä ja valistunutta miestä. Kyllä sitä kelpasi kuunnella.
Kilistelin maljat vain siirtyäkseni tekemään jälkikasvun muuttosiivouksen. Oli siinäkin oma hommansa. Ja ny mie lepään. Aikamoista.

Lopuksi haluan jakaa kaksi tuokiokuvaa tämänpäiväisestä Helsingistä, jossa voi kiireensä keskellä nähdä kaikenlaista:

1. Raitiovaunu 7B saapuu Mäkelänkadun pysäkille. Kyytiin on tulossa selkeästi ei-suomalainen, Slushilaisen näköinen mies. Ratikkakuski liuúttaa miehen ohi. Kun tämä ehtii oven kohdalle, liuúttaa lisää. Ja lopulta vielä hitusen liikennevalopylvään ohi. Vallankäyttöä vallattomalla tavalla.

2. 49-vuotias, hieman hävettävä täti ajaa liikennevaloihin ja vilkaisee sivulle. Vieressä on valkea taksi ja ratissa mies. Mies väläyttää väsyneelle tädille ihanan hurmaushymyn.  Hävettävä täti on onnellinen. Todennäköisesti vielä pari viikkoa.

Pakko kehua The Crownia

Juuri sain loppuun Netflixin upean puristuksen, The Crownin. Sarja kertoo kuningatar Elisabeth toisen vaiheista valtaistuimella. Suhtauduin siihen hieman epäillen, odottaen mauttomuutta, oikomista jne. Vaikka sarjaan on käsikirjoitettu paljon ihmisten yksityisiä dialogeja, hahmot ovat aika uskottavia. Ehkä heikoiten onnistuu mielestäni Matt Smith prinssi Philipinä. 

Sarjassa kasvu ihmisenä ja loputon velvollisuuden taakka kulkevat rinnakkain. Nuoren Elisabethin  (Claire Foy) hartioilla on niin paljon valintoja, että on ihme, miten vähin kolhuin hän selvisi.  Jotenkin se velvollisuuden määrä, pakko hyväksyä joskus iljettävienkin virkamiesten kruunua vaaliva valta ja kovat päätökset koskettavat. Elisabeth on tiensä valinnut: Hän toimii aina hovin sääntöjen, kirkon ja valtakunnan hyväksi. Vaikka kuinka sattuisi. JA vaikka lapset näyttävät jäävän etäisiksi. Uraäiti valitsee aina työn muun edelle. Kiinnostava on myös rakkauden valinneen kuninkaan asema katkerana, mutta ylpeänä perinnöstään.

Lisäksi: en voisi kuvitella, että kukaan olisi ollut yhtä upea Churchill kuin hämmästyttävä valinta John Lithgow. Vanhan pääministerin rooli kaikessa on voimakas. Myös vahvan miehen kipuilu iän kanssa kiinnostaa ikäistäni naista, joka löytää siitä yhtäläisyyksiä edelliseen sukupolveen. 

 Propagandakin pysyy kohtuullisella tasolla, mutta yksi haasteon.Yleistieto auttaa sarjan seuraamisessa, jos siitä todella haluaa nauttia. Ilman historiantuntemista juttu jää vain tarinan asteelle. Ihan hyvälle sellaiselle, toki.

Hävettävä täti taloyhtiössä - Kohtaan naapurini Facessa

Taloyhtiömme on sellainen suomalainen kaupunkitalo. Ihmiset asuvat kodeissaan ja tervehtivät ohimennen naapuria.

Jotkut ovat asuneet talossa niin kauan, että muistavat vielä 60-luvun putkiremontin. Toiset käväisevät yksiössä tai kimpassa vuokratussa isommassa huoneistossa lyhyemmin. 

Luulen, että meillä arvostetaan naapurin tuntemista. Ainakin ihmiset tervehtivät toisiaan rapussa. Jopa murkut. Kun rappuja on kuitenkin runsaasti - aina K:hon asti - kaikki asukkaat eivät käy tutuksi. 

Meitä on paljon, kolmisensataa. Silloin on monia asioita, jotka pitää kertoa isolle ihmisjoukolle. On asioita, jotka helpottavat arkea sekä tavaroita, joita halutaan myydä muuton yhteydessä ja korjausehdotuksia ja ….. no kaikenlaista. 

Viestintää taloyhtiössä hoidetaan perinteisesti kirjeitse tai lapuilla, jotka jaetaan luukkuihin tai vain ilmoitustaululle. Aika perinteistä ja yksipuolista. Jo vuosia sitten joku halusi perustaa taloyhtiölle Facebook-sivut. Silloin se ei kuulemma käynyt, sillä kun kaikki eivät ole Facessa, on epätasapuolista kertoa asioita siellä!

Mutta ajat muuttuvat ja on hyvä, että viestintä on monisuuntaista ja nopeaa. Me perustimme ihan vaan asukkaiden ryhmän, jossa kaikki voivat olla mukana ja jutella. Vaihtaa saunavuoroja, tarjota lastenhoitopalvelua, kysyä letittäjää juhliin mennessä ja myydä ylimääräisiä kamoja muuton alla. 

Ryhmä on kasvanut tasaisesti ja nyt meitä on melkein puolentoistasataa. On hauskaa, kun puheenjohtajana tiedän monet asiat ja niistä voidaan jutella asukkaiden kesken ihan rauhassa. Se on kuitenkin selvää, että asunto-osakeyhtiön asiat päätetään taloyhtiön hallituksessa ja yhtiökokouksessa. Huutoäänestys ei käy, mutta sopiminen kyllä. Ja mikä parasta: tätä kautta myös vuokralaisten ehdotukset vaikkapa pesutuvan järjestelyistä tulevat käyttöön. 

Ryhmän kautta ihmiset myös tutustuvat ja tulevat vaihtaneeksi kuulumisia ihan livenäkin.

Joissain yhtiöissä on ollut ongelmana joidenkin jäsenten huono käytös. Mielestäni sellaisen ei pidä estää hyvää toimintaa. Moderointi on keksitty ja lauantai-iltojen harkitsemattomat jutut voi ihan hyvin siivota pois.

Olen iloinen yhteisöllisyydestä talossamme. Hyvä asuminen koostuu tällaisista pienistä asioista.

Hävettävä täti taloyhtiön toimissa - mutta miksi?

Taloyhtiö on meille kaikille osakeasujille tosi tärkeä. Joillekin se on toki myös painajainen riitoineen. Toisille se on vitsi, jonka toimintaan ei jaksa osallistua.

Olen nyt ollut puolitoista vuotta kohtuukokoisen helsinkiläisen taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja. Naisia on hallitusten jäseninä huomattavasti miehiä vähemmän. Miksiköhän? Vuonna 2011 Kiinteistöliiton selvitykseen vastanneista taloyhtiöiden hallitusten puheenjohtajista 72,9 prosenttia oli miehiä, yli 70 prosentissa hallituksista istui miesenemmistö, ja noin viidennes hallituksista koostui pelkästään miehistä.

Minulle nykyinen asuinpaikka Helsingin keskustassa on ollut ensin järkivalinta, jossa asuimme. Minä ja lapset. Mutta kun olin ollut tässä vuosia, kasvattanut lapsia, rakastunut ja löytänyt nykyisen puolison – kaiken tuon tässä samassa talossa - alkoi koti tuntua kodilta. 

Yhtiössämme on tapahtunut asumisemme aikana paljon. Heti muuttomme jälkeen talossa aloitettiin iso peruskorjaus. Putkiremontti, ullakkoasunnot, ison pihakannen korjaus, rappukäytävät, katto, liikehuoneistojen ulkonäkö. Kaikki pantiin uusiksi. Siinä kaiken kaaoksen keskellä perhe eli elämäänsä. Aikaa hurahti pari kolme vuotta. Mutta nyt asumme huippukuntoisessa talossa.

Arvostan kauheasti niitä, jotka ottivat vastuun remontin ajasta. Se on aikamoista itsensä uhraamista. Helpompaa on nyt, mutta kaikenlaista silti tapahtuu.

Seurasin yhtiön asioita alusta saakka ja minusta on hienoa olla pitämässä huolta yhteisestä kiinteistöstämme. Puolitoistasataa erilaista kotia elää elämäänsä ja omistajat tekevät niissä muutoksia. Perheet ostavat ja myyvät asuntoja, korjauksia tarvitsee tehdä.

Kirjoittelen tästä eteenpäin aina silloin tällöin kokemuksista ja sattumuksista taloyhtiössä. Pienenä lisänä muihin tarinoihin elämästäni.

Talvi hiipii. Mukavaa.

Kävimme nuorimman kanssa tänään kiertämässä merenlahtia. Kylläpä on maailma muuttunut nopeasti.

Lumi tuo kyllä ihanan valkeuden. Väliaikainenkin.

Helsinkiläiselle lumi on aina sellainen vähän vaikea juttu.

Kaupungin kadulle todellinen talvi mahtuu huonosti. Autot matelevat ja bussit luistelevat myöhässä. Meren ollessa auki kylmyys on kiusa. Oikean talven aikana pakkanen on oikeastaan aika miellyttävää.

Ymmärrän, miksi muu Suomi naureskelee helsinkiläisille, kun vuodesta toiseen yllätymme lumesta ja uutisissa näytetään isoja lumikasoja, joita ei saada raivatuksi. Tai katuja heti auratuksi. On se vähän erilaista vaikkapa Sotkamossa.
Isosta lumimäärästä huolimatta.

Tiivis kaupunki on kyllä hieno, mutta tässä se näyttää huonot puolensa. Jos lunta olisi nytkin tullut sellainen kunnon hangellinen, kuten ”aina” lapsena muistan tulleen, kaupungin kadut, joiden varret ovat taloja ja autoja täynnä, olisivat tukkeessa.

Ei kukaan ehdi koota kaikkea aurattua lunta kuorma-autoihin ja pois. Eikä kukaan ehdi aurata kaikkia katuja heti. Yllättävän hyvin lumisistakin talvista on selvitty.

Mutta nauttia ehtii. Joka tapauksessa. Puistossa ja vapaa-ajalla.

Suren jo nyt etukäteen katujen sulamista ja loskan loiskuntaa, mutta nautitaan maisemasta nyt kun vielä voimme!