tiistai 22. maaliskuuta 2016

Hiljaisesta viikosta tuli kärsimysviikko.




Hiljaisesta viikosta käytetään myös nimeä kärsimysviikko. Kärsimysviikon vietto perustuu ajatukseen suuresta rakkaudesta, uhrauksesta toisten hyväksi.
Mikä on kärsimyksen vastakohta? Jos se ei ole ensinnä mieleen nouseva nautinto, voisiko kyseeseen tulla mahdollisuuksien luominen ja löytäminen. Tätä pohdin, kun mietin hyvyyden vastakohdan, pahuuden ilmentymiä maailmassamme. Lasten kohtaamaa hyväksikäyttöä, syrjintää, pahoinpitelyjä. Ja tänään niin kovin satuttavaa pahuuden ilmentymää Brysselissä. Pääsiäisestä tuli mietteliäs aika. Ja sotaisuus on elämäämme.


Pohdin juur ikään myös sanaa maahanmuuttokriittisyys. Wikisanakirja selittää sen ” kriittinen suhtautuminen maahanmuuttoon, maahanmuuton aiheuttamien kustannusten ja maahanmuuttajien työllistymisen ym. Pohdinta”
Mielestäni tuo selitys on jo pahasti vanhentunut. En voi väittää katsovani maahanmuuton ongelmia niistä huolestumatta. En myöskään iloitse siitä, että jossain, kuten Syyriassa, aikoinaan Chilessä, Pakistanissa, Iranissa tai Vietnamissa, on sellainen tilanne, joka pakottaa ihmiset liikkeelle. Liikkeelle heille vieraisiin oloihin ja pois omasta, alun perin rakkaasta, ympäristöstä.
Maahanmuuttokriittisyys onkin jo mielestäni aikansa elänyt asia täällä meillä Suomessa. Nyt on myöhäistä surra maahanmuuttoa. Meillä on jo tapahtunut muutos. Toki olemme pyrkineet ja pyrimme tätä muutosta hidastamaan, mutta tapahtunut se on.
”Kriittisyys” onkin jäänyt niiden tehtäväksi, jotka eivät huomaa, että juna meni jo. Nyt tarvitaan toimintaa eikä kiukuttelua. Minulle suomalaisuus on ollut aina ylpeyden aihe. Haluaisin nähdä sen kasvavan samanlaiseksi kaikille täällä asuville. Se vaatii panostusta koulutukseen, työhön, mukaanottamiseen, monenlaiseen. Ja kärsivällisyyttä. Sitä se vaatii meiltä myös.


Meille on tärkeää vastata syntyneeseen tilanteeseen, jossa ihmisiä on tullut ja he ovat täällä, vaikka kuinka pullistelisimme kriittisyydellämme. Nyt meille on tärkeää löytää ratkaisut, jolla yhteiskuntamme voi eheytyä ja kehittyä tulevien sukupolvien hyväksi ympäristöksi. Nyt on aika taklata vihaa.
Jotkut pitävät luonnonlakina pahuutta, vieraan pelkoa, ikäviä asioita. Jonain, mitä emme voi muuttaa. Uskon silti, että meillä kaikilla on velvollisuus rakentaa itsellemme, ympärillemme, maahamme sellaista ilmapiiriä, joka mahdollistaa rauhallisen elämän ja toisista huolehtimisen. Se voi olla pelottavaakin, kun näitä jo tapahtuneen poiskuvittelijoita riittää. Silti pitää toimia. Toki mielellään positiivisesti. Ei tappelemalla ja haukkumalla saada aikaan kuin mustia silmiä ja katkeruutta.
Tosi sankari rakentaa ja kutoo toimivaa tulosta. Vääristynyt maailmankuva puolestaan saa aikaan jotain, jota on mahdotonta hyväksyä. Vain kunnioittamalla toisia ihmisiä ja heidän ihmisarvoaan, voimme kasvaa itsekin ihmisinä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!
Moderoin aina pois asiattomat ja kiroilevat viestit.