Hyvä tulos

Ajatuksia tästä päivästä ja ihmisoikeusäänestyksestä.

Olen iloinen monien puolesta, mutta aivan erityisen iloinen kahden minulle tärkeän ja rakkaan, ihanan nuoren naisen puolesta, että he voivat mennä vielä naimisiin. Vakava ja sitoutunut pari haluaisi varmasti myös siunauksen. Sen he saavat jo nyt suvultaan.
Rakkaus on sellainen asia, että sitä ei ole maailmassa koskaan liikaa. Siellä täällä näkyy valitettavasti kuitenkin sen vajetta. 

Toiseksi: toivon, että nyt kun tämä asia on menossa oikein, voimme välillä puhua muistakin yhteiskuntamme huomiota kaipaavista asioista.

päivän jatko eilisille nyrkeille

http://areena.yle.fi/tv/2414751 Tässä on hyvä kokonaisuus ja kun vassariräppäri on saanut esittää poliittisen manifestinsa, hänkin puhuu fiksusti kasvatusvastuusta. Uhkailut surettavat. Kostonkierre ulkopuolisten uhkailuineen on käsittämätön ja typerä tapa reagoida.

Olin videolla esiintyneen komisario Tapolan kanssa viikon maanpuolustuskurssilla. Hänen rauhallinen ja asiallinen tapansa hoitaa asioita vakuutti siellä ja myös tässä. Siitä olen kuitenkin eri mieltä edelleen, että olisi pitänyt varoittaa ja pitäisi myöntää, että näitä on ollut paljon.


Ei se, että ihminen on nuori ja nuori hänet hakkaa tee tästä mitenkään ymmärrettävämpää.
Se ärsyttää, että kohteeksi joutunut henkilö on aina "nuorten välisen" kahnauksen osapuoli. Vaikka joku teki sen valinnan hänen puolestaan. Hän on aina myös pahoinpitelyn kohde ja tarvitsisi selkeän tuen. Tukea pahoinpidellylle nuorelle ei saa terveyskeskuksesta eikä koulusta.

Raivostuttaa: Nyrkkikö on ilmiö?

Elokuun puolivälissä kuulin läheisen koulun oppilaan joutuneen pahoinpitelyn kohteeksi kadulla. Tarinan mukaan hän oli kulkenut rauhassa noin klo 23, kun hänet piiritti joukko nuoria, jotka hakkasivat hänet, nauroivat, herjasivat ja poistuivat paikalta. Ihmiset miettivät heti, oliko tämä normaali kansalainen humalassa, haastoiko riitaa, oliko ärsyttävä. Eihän ketään hakata syyttä? Kyllä kuulkaa hakataan. 

Nyt lokakuun alussa olen raivoissani. Olen raivoissani Helsingin poliisille, mutta myös muun muassa Hesarille. Poliisi on osaltaan ollut helpottamassa kymmenien ihmisten joutumista väkivallan kohteeksi. Se on ollut hiljaa lasten ja nuorten merkittävästi kohonneesta riskistä joutua pahoinpidellyksi. Se on osaltaan sallinut muutaman lapsi- ja nuorisorikollisen pilata syksyn ja koulunkäynnin toisilta nuorilta. Ihmisiltä, joiden jatko-opinnot, tulevaisuus ja ainakin turvallisuudentunne ja terveys ovat vaakalaudalla näiden vammojen parantelun ottaessa tilaa. Niin henkisten kuin fyysistenkin.Kivut ja unettomuus ovat selkeitä seurauksia pahoinpitelyn uhrille.

Olen myös vihainen Hesarille. Toki kerrottiin sensaatiomaisesti Nikon tarinaa, (kaikki sympatiani hänelle ja muille kohteeksi arvotuille. Voimia!) mutta, mutta…. Sen sijaan, että tuomittaisiin rikolliset, halutaan heti nostaa pienen rikollisjoukon teko aikamme edustajaksi ja ilmiön asemaan. Korneinta oli, että nostivat tämän vielä erilaisten historianmittaisten jengitappeluilmiöiden listaan. Kyse ei ollut ilmiöstä. Kyse oli kuulkaa ihan rikosketjusta.  

 
Nuorisotyön ammattilaiset varmasti näkevät kehitystä, joka johtaa ihmisiä purkamaan turhautumiaan väärin. Ihan varmasti on paljon parannettavaa sosiaali- ja nuorisotoimen työssä ja resursoinnissa. Moni on myös postannut innokkaasti erilaisia tilastoja siitä, että katuväkivalta on vähentynyt. Ei kuulkaa paljon kosketa sitä, jonka kohdalle tämän joukon itsensätoteuttaminen osui. Nyrkki naamassa on nyrkki naamassa, vaikka iskijä olisi kuinka ilmiö ja ”väärän sosiaalipolitiikan uhri”. Ei ole kivaa elellä "normaalisti" autonomisen hermoston hälyttäessä jokaisesta varjon heilahduksesta.

"Nuoret on aina tapelleet" Ihan tosi? No miltä tuntuisi jos se olisitkin sinä, joka saa nyrkistä ja monosta? "Oliko se kännissä/ärsyttävä?" Hei, ketä kiinostaa?  Nyt seis sille, että me ei nähdä enää ihmisiä vaan jotain p..kuleen ilmiöitä.

10.10.2014 lisäys ylläolevaan: http://havettavatati.blogspot.fi/2014/10/paivan-jatko-eilisille-nyrkeille.html
http://areena.yle.fi/tv/2414751 Tässä on hyvä kokonaisuus ja kun vassariräppäri on saanut esittää poliittisen manifestinsa, hänkin puhuu fiksusti kasvatusvastuusta. Uhkailut surettavat. Kostonkierre ulkopuolisten uhkailuineen on käsittämätön ja typerä tapa reagoida.

Olin videolla esiintyneen komisario Tapolan kanssa viikon maanpuolustuskurssilla. Hänen rauhallinen ja asiallinen tapansa hoitaa asioita vakuutti siellä ja myös tässä. Siitä olen kuitenkin eri mieltä edelleen, että olisi pitänyt varoittaa ja pitäisi myöntää, että näitä on ollut paljon.


Ei se, että ihminen on nuori ja nuori hänet hakkaa tee tästä mitenkään ymmärrettävämpää.
Se ärsyttää, että kohteeksi joutunut henkilö on aina "nuorten välisen" kahnauksen osapuoli. Vaikka joku teki sen valinnan hänen puolestaan. Hän on aina myös pahoinpitelyn kohde ja tarvitsisi selkeän tuen. Tukea pahoinpidellylle nuorelle ei saa terveyskeskuksesta eikä koulusta. 

Kriitikkona kirkossa

Aamu alkoi jumalanpalveluksella ja konfirmaatiolla Tuomiokirkossa. Ripille pääsi sukulaispoika. Isosena oli monta tuttua nuorta, myös oma, ihana poikani. Hienoja nuoria, lapin vaelluksella leiritettyjä. Cantores Minores lauloi ja turistit kiertelivät laidoilla.

Siinä istuessa jäin pohtimaan, että kyllä olisi korkea aika saada noihin jumalanpalveluksiin jotain järkeä. Korkealta kimitettäviä, tuntemattomia lauluja lähinnä. Liturgia "osallistavine" yleisön laulunpätkineen, jotka koostuvat yllättäen alkavista ja loppuvista "aaaaaaamen aaameeeeeen"ista ja hyppimisestä ylös alas. 
Ehtoollisen jakaminen keskellä kirkkoa on kiva idea. Se nopeuttaa. En kuitenkaan sitten tiedä, mitä iloa on todella liukuhihnalta jaetuissa,äkkiä viiniin sipastuissa öyläteissä, joiden antaja katsoo aluksi silmiin, mutta sitten jo kääntää huomion uuteen leipäseen. 

Harkitsin pitkään, lähdenkö seurakuntavaaleihin ehdolle. Päätin jättää väliin. Arvostan kirkon moninaista työtä perheiden, lasten, nuorten, työttömien ja muiden tarvitsevien parissa. Vaikea on kuitenkaan kiinnittyä mihinkään näin satunnaisena kirkkoonkurkistajana. 

(ps. kirjoittaja osaa kyllä ne laulut ja pätkät ja osallistuu niihin yleensä. Nyt vain oli ääni poissa ja oli aikaa havainnoida)

Tasa-arvo on perusarvo. Tönijöitä hämmästelen

Tasa-arvoinen avioliittolaki on tulossa. Siitä iloitsen sydämestäni. Pride sen sijaan oli tänä vuonna silmissäni osalle ihmisiä vihakulkue. En halua osallistua sellaiseen.


Olen kovasti miettinyt suvaitsevaisuutta viime päivinä. Mieleeni on vahvasti muotoutunut surua "suvaitsevaisuuden" tuomasta jakamattomasta oikeudesta syrjiä.

En todellakaan halua mennä mukaan kulkueeseen, jossa kokoomuslaisuuteni mutta myös ikäni (niistä saa tosi kivoja yhdistelmiä nimitellessä) ovat tehneet minusta avoimen pilkan kohteen. Olen Hesarin ja ennen kaikkea kommentoijien mukaan paska, tyhmä, idiootti, eläkkelle joutava hautaan kuuluva vuonna 1967 syntynyt kokoomuslainen. Minulla ei ole omaa mielipidettä ja jos ajattelen jotain, se ei vaikeuta emmakarien ja sailaruuthien ja muiden yksisilmäisten "me olemme hyviksiä ja saamme puhua paskaa muista ihmisistä" -tyyppien tökeröä tönintää. Hehän määrittelevät hyvän ja pahan, ja vain heillä on tieto siitä, kuka ajattelee oikein ja kuka saa ajaa hyviä asioita. Pahikset eivät saa. Tietenkään. 

Ei siis tällä kertaa Pridelle, kyllä oikealle suvaitsevaisuudelle. Kyllä tasa-arvoiselle avioliittolaille ja ymmärrystä niille, joita muutokset pelottavat. Ja kunnioitusta niille hienoille kokoomuslaisille, ja vuonna 1967 tai ennen syntyneille, jotka iloisina puolustavat ihmisoikeuksia "väärin sammutettu" -tyyppien kitistessä. 


Olen joka tapauksessa sitä mieltä, että oli kyse tasa-arvolain kannattajista tai vastustajista, molempien joukossa olisi syytä katsoa ensin ihan peiliin ja opetella toisten kunnioittamista.

Omenankehrääjäkoin kimppuun vesitykillä

Siirtola-puutarhalla on aika harmilllinen vitsaus. Lähes koko alueen ylle tuntuu laskeutuneen kirous. Suuri osa omenapuista on ruskeita ja lähes lehdettömiä. Kun katsoo tarkemmin, löytää oksilta ja rungon suojista kammottavia, Fear Factor -ohjelman mieleen tuovia läjiä toukkia. Toukat elävät isoina keskittyminä erittämästään silkistä muodostuvan tiiviin seitin suojissa ja syövät lehdet kokonaan suurimpia lehtisuonia lukuunottamatta. Yhdessä puussamme oli vielä kaarnaa. Irrottelin sitä ja alta löytyi satoja toukkia. Todella öklöä.

Miksi taistelu alkoi vasta nyt? No siksi, ettemme olleet ennen tällaiseen törmänneet. Eivätkä mitä ilmeisimmin monet naapuritkaan, kun ongelma on koko alueella. Viime vuonna suihkuttelin letkulla omenapuita. Välillä puista lehahti valkoisia koita sellainen pieni määrä, mutta ei mitään huolestuttavaa ollut havaittavissa. Ja ihan hyvältä näytti.
Tänä keväänä puut kukkivat ja aikainen kevät innosti kovasti laittamaan siirtolapuutarhan pihaa. Kaikki kukoisti ja tunsin suurta iloa siitä, miten palsta kehittyi.
 Keväällä tuli elämässä kiire. Oli työtä ja vapaa-ajan menoja ja olimme melkein 3 viikkoa lähes pois palstalta. Ruohoa kävi joku leikkaamassa ja alkupuolella itsekin vielä heiluin siellä, mutten juurikaan katsonut ylös.
Hieman alkoi mietityttää, kun huomasin Kumpulan Facebook-ryhmässä huolestunutta keskustelua omenankehrääjäkoin tekemistä kauhutöistä ja tuhoista. Olin kuitenkin jumissa muualla ja mietin, mitä palstalla tapahtuu.
 Vasta pari päivää sitten ehdimme hätiin. Yhdistyksen sivuilla julkaistun Forestumin ohjeen mukaan olimme osittain myöhässä. Sitä emme olleet keväällä arvanneet, että olisi pitänyt suihkuttaa parafiinia puihin ja lisäksi olis ollut hyvä pestä puiden rungot juuriharjalla huomattavan perusteellisesti loppusyksyksystä sekä leikata saastuneita uusia lehtiä kunnolla pois.
Päätimme hyökätä. Forestumin mukaan yksi taistelukeino on vesisuiku. Käytimme painepesuria ja suihkutimme joka ikisen oksan, rungonpätkän ja ihan kaiken puista. Osa oksista oli syöty tyhjiin, mutta jäljellä oli vielä ihan kohtuukunnossa olevia oksia ja omenanraakileita.
Vesisuihku oli onneksi armoton: se rikkoi kaiken, mitä inhat otukset olivat rakentaneet. Aluksi valuva vesi oli ruskeaa sisältäen toukkien - arvaa mitä - mutta sitten jo puhtaampaa. En tiedä, ovatko muut alueella suihkuttaneet näin, mutta kohta näemme, kannattaako. Tuhka puiden alla pysäyttää kuulemma myös toukkia.
Kun tämä oli tehty, ruiskutimme oksille mäntysuopaliuosta. Sitä kaadoimme myös ihan suoraan kastelukannusta puiden rungoille, joiden raoista onnettomia toukkia löytyi ja yritti suopaa pakoon. Tätä täytynee toistaa usiampi kerta. Lisäksi luulen, että kokeilemme ensi syksynä leikata puita jo ennen talventuloa. Jätetään vain vähän "täkyksi" uusia oksia ja silmuja, jotka voi sitten kevätalvella napsaista pois tuohlaispahukset mukanaan. Kohta kammotoukat koteloituvat ja edessä on pari kertaa rungon harjausta juuriharjalla. Auttaa kuulemma muihinkin ongelmiin.
Kuka se olikaan kun väitti, että siirtolapuutarhurin elämä on helppoa ja lokoisaa puiden varjoissa löhöilyä... Ei oo varjoo kun ei oo lehtii. Ehkä ensi vuonna.

 ps. Kun olen huomannut jonkun tätä pohtivan: Siirtolapuutarhapalstat Helsingissä ovat kenen tahansa helsinkiläisen ostettavissa. Hinnat vaihtelevat 30 000 JA 100 000 euron välillä, kalleimmissa on modernit mökit. Siirtolapuutarhamökkeily on perinne. Silti se on myös nykyaikaista: kansainvälisestikin sitä pidetään ekologisena, kestävänä vapaa-ajan viljelymuotona. Omalle mökilleni pääsen ratikalla, bussilla, kävellen, pyörällä tai - tietenkin- autolla. Mutta silloinkin lyhyellä ajolla.

Juhannus stadissa sopii hesalaistuneelle

Nuorena tuli vaihe, jolloin ymmärsin, että juhannus on paras kun sen viettää rakkaiden kanssa.

Kavereiden kans pystyi häiläämään muutenkin, mutta minä suuntasin äidin ja isän kanssa Saimaan saariin ja purjehtimaan.

Nyt muutama juhannus on mennyt Helsingissä. Siirtolapuutarhan kätköissä omalla pihalla on mukava grillata ja nauttia sukupolvien yhdessäolosta. Vanhempani ovat yli 80-vuotiaita, ja on kiva viettää juhannus yhdessä. Oman puutarhani väki järjestää talkoilla juhannusjuhlat, mutta oma valintani on panostus perheeseen, nautinto vanhempien kera. Vanhat eivät enää jaksa osallistua tapahtumaan ja siksi näin. 

Tänä vuonna oli kylmää ja satoi juhannuksen ajan. Niinpä olimmekin vanhempieni kotona juhlimassa. En olisi voinut nuorena kuvitellakaan, ettei juhannuksena palella nuotiolla ja hyttyset olisivat kaukana. Silti tavoitimme jotain ihanaa juhannuksesta. Koivuinen liina, kynttilöistä koottu kokko, parvekkeella grillatut herkut ja lippulaulu yhteislauluna - siitä se juhannus koostui.

Illalla kaupungin läpi kävely oli mukava: väkeä oli liikkellä asiallisella asenteella. Hakaniemen rannassa paloi kokko.
Ihan hyvä juhannus.

Peruskoulusta eteenpäin

Tänä vuonna kävin kaksissa koulun kevätjuhlissa. Ala- ja yläasteen.
Keskimmäinen "valmistui" yläasteelta. Saavuin paikalle epäammattimaisen myöhään ja salin takaosassa istuessa jäi sitoutuminen tunnelmaan vähäiseksi.
Kuitenkin mieleen tuli, että aikamoista on nuoren elämä. Tänä vuonna peruskoulunsa päättävään vuosikertaan kuuluu vajaat 60 000 nuorta. Heistä arviolta pari tuhatta tulee jäämään ilman opiskelupaikkaa. Kaavailut oppivelvollisuuden jatkamisesta ovat yksi tapa vastata huoleen pudokkaista. Itse pidän sitä kyseenalaisena: koulutukseen pakotettavat nuoret ovat niitä, joille tulisi enemmänkin suunnata kohdennettuja ja räätälöityjä tukitoimia, ei pakkoa ja pakkopullaa.
Tiedän, että Syrjäytyminen on ilmiönä hyvin moniselitteistä. Se voi käytännössä tarkoittaa ympäröivästä maailmasta karsiutumista ja ulkopuolisuuden tunnetta. Se voi myös heijastaa nuoren taitojen puutetta osallistua normaaliin elämään. Suurta ongelmaa siis.
Elämän nivelvaiheet ovat niitä, joista vanhemmat kantavat eniten huolta. Nuoret tarvitsevat kuitenkin tukea läpi kouluaikansa. Silloin he uskaltavat ja osaavat tavoitella asioita tulevaisuutensa turvaamiseksi.
Vanhemmilla on suuri vastuu osata kannustaa, piiskata ja pidellä porkkanaa sopivasti nuoren nokan edessä. Toisaalta pitää antaa myös tilaa omille valinnoille, omalla motivaatiolle ja halulle. Muuten voi käydä niin, että nuori kokee vanhemman yrittävän elää hänen elämäänsä. Vaativa kokonaisuus. 
Onneksi oma koululaiseni on pärjännyt aika mukavasti ja toivon hänen saavan paikan juuri sieltä, mihin hän on hakenut. Kyllä se siitä.

Diagnosoin itsekurin puutteeni

Mä olen aina pitänyt ruoasta. Hoikka olen ollut viimeksi joitain aikoja sitten. Kiloja on, mutta vielä on terveys kohdallaan. (kävin just mittauttamassa verisuonet kelvollisiksi ja kunnon aikas hyväksi)
Tänään lueskelin tuossa vahingossa lehtien otsikkolinkkejä, ja yksi kirkui, että jos laihdutus ei onnaa, syynä saattaa olla "tämä harvinainen sairaus".

No niin. Nyt ei tartte enää koskaan miettiä, miksi en ole missimitoissa (pituuden puolesta nyt en muutenkaan olisi...)Ei se johdukaan siitä, että minä ole kova syömään suklaata ja pidän riisistäkin ja karkeista. Mullahan on aina suklaata nähdessäni selkeitä ahmintahäiriön oireita.

no DAAAAAAAA

Ja tämän kaiken kirjoitan tuntien läheltäkin syömishäiriöstä kärsiviä ihmisiä ja oikeaa ongelmaa ja sen aiheuttamaa tuskaa läheisille ja ihmiselle itselleen aliarvioimatta.

Joskus vaan naurattaa, että kun pitää valita itsekurin ja hetken himon välillä, se on vaikeaa, mutta kyllä selittely sitten on helppoa.

Neljässä polvessa aurinkoa ja pientä kiitollisuutta

Niin siinä taas kävi, että sai päivän rakastaa. Menimme miehen kanssa mökille, ja sieltä löytyivät ihanat vanhempani: isä työn touhussa pihan kanssa ja äiti piällysnaisena. Isä ja äiti ovat luopuneet omista mökeistään, mutta vuosikymmenten kokemus ja rakkaus pihaan ja jälkikasvuun tuo heidät meille iloksi ja avuksi kerta toisensa jälkeen.

Seuraavaksi ilmestyivät lapseni isältään ja meitä oli paikalla kolme polvea. Nuoriso paistatteli auringon ja mummon rakkauden valossa ja tarjosivat samaa iloa mummolle.

Mutta ei se jäänyt siihen. Paikalle tulivat vielä mieheni tytär ja hänen perheensä. Vaikka ei ihan suoraan alenevassa polvessa, vähän mutkitellen meitä oli sitten neljä polvea paikalla. (Kiusaan aina 10-vuotiastani muistuttamalla siitä, että hän on tätipuoli)

Yhdet raivasivat nurkkia, minä kaivoin uutta kukkapenkkiä, isoveli opetti pikkusiskoa pesislukkariksi ja isommat suunnittelivat tulevia urakoita. Ja kaikilla oli hyvä tahto Sellainen kuulkaa saa ihmisen unohtamaan pienet harmit ja arvostamaan sitä mitä on.

Olen hyvin kiitollinen siitä, että vanhat ovat olemassa. Olen myös hyvin kiitollinen nuoristamme, joilla on arvot kohdallaan. Juuri tänään katson luottavaisena eteenpäin ja iloitsen siitä, että maailmassani on ihmisiä, jotka osaavat välittää, jotka hoitavat hommansa ja vielä - jakavat hyvää oloa läheisilleen ja joskus vähän muillekin. Sitä eivät edes myrskyt kaada.

Milloin lapseni on parhaassa iässä?

Varoitus: erittäin hävettävää tekstiä:

Hesarissa Laura Saarikoski väitti pääsiäisen kunniaksi, että lapsi on hankalimmillaan 1-3 vuoden iässä. En voisi olla enempää eri mieltä.

1. Jo peruskysymys on hassu. Miksi pitää miettiä, milloin lapsi on hankalimmillaan? Aika nurja asenne. Minusta olisi ainakin kurjaa ajatella lapsiani hankaluudenlähteinä.
2. Vauvat on ihania. Vaikka ne huutaisivatkin, kuten yksi omistani. Hymyili se myös. Eikä enää huutanut. Hymyili kuin teletappiaurinko.
3. Jos pieni lapsi on terve ja kehittyy sen mukaisesti, se on kyllä aika helppo: toimii osana perheyhteisöä.Ja jos sille opettaa säännöt ja muistaa kertoa, mitä siltä missäkin haluaa, se on tosi helppo. Nuorimmaista ei edes tarttenut pahemmin kasvattaa: homman hoitivat isommat lapset. (mot: kaksi hienoa ikää siis) Vanhemmalta tarvittiin vain perushoivaa ja syliä.
4. Eskarit ovat ihania ja rohkeita. 
5. Pienet koululaiset ovat niiiiin suuria ja niiiiin pieniä.
6. Ja kun ne kasvavat, ne muuttuvat "pelottaviksi" murkuiksi. Vaikka se on rankkaa, sinäkin aikana saa hirveästi iloa, kun huomaa yhdessä tehdyn pohjan kantavan. Ja jos hyvin käy, siirtyy neuvonta kaksisuuntaiseen vaiheeseen: ainakin minua ovat lapseni kasvattaneet käyttäytymään ja toimimaan paremmin. Usein jopa kunnioituksella molemmin puolin. (ainakin pienen kuohunnan jälkeen). Toki nykyisellä kokemuksella on myönnettävä, että se pahin murros on kyllä aika paha.
7. Isot teinit ovat taas ihania. Ja niitä on jo oppinut kohtelemaan ihmisinä. ja he vanhempiaan.

Eilen isoin oli mukana siirtolapuutarhassa. Kävelimme sinne ja muutaman kilometrin matkan aikana ehdimme selvittää maailmantilan. Ihan parasta, mitä vanhemmuudesta saa. 
Tänään se toinen iso vei pienimmän harjoittelemaan pallonheittoa ja koppeja. Otti tapansa mukaan vastuuta pienemmästään. Ja se nuorin oli hirveän hyvällä tuulella ja iloinen. Hyvä tuuli tarttui aikuiseenkin.Juuri sellaista on hyvä ikä ja elämä.

Niin. Lapseni ovat parhaassa iässä. Juuri tänäänkin. 

Kaikki osasta sitä, mitä olen nähnyt elämäni aikana

Uudistuminen, muutos, kehitys. Niitä on jokainen yli 15 vuotta elänyt nähnyt konkreettisesti elämässään. Meidän aivomme ovat monien kymmenien tuhansien vuosien kehityksen tulosta. Niiden työn tuotoksena teollisuus alkoi todella kehittyä satakunta vuotta sitten. Mitä kaikkea onkaan tapahtunut elinaikanani?

Kehityksen nopeus on näkynyt vaikkapa lapsuudenkodissani. 50-luvun lopulla syntyneet sisarukseni elivät kaupunkikodissa, jossa kylmäsäilytys hoidettiin kellarissa. Oma lapsuuteni oli erilainen: melkoisen yltäkylläinen pakastimineen, väritelkkareineen, tv-peleineen, moottorikelkkoineen ja ulkomaanmatkoineen. 

Neljäkymmentä vuotta sitten, kun olin pieni, kenkäpuhelinvitsit kukoistivat - vain suureellisempi väki asennutti kotiin toisenkin lankapuhelinkoneen. Pelle Peloton rakensi koneen, jolla oli vastaus kaikkeen. Se oli huima ajatus. Nykyään sellaista kutsutaan Googleksi.
Sisareni osti vuonna 1973 pienen kasettinauhurin. Se oli mullistava vapaudentuoja. Minun aikanani perheeseen ilmestyivät stereot, kaksoiskasettidekit ja lopulta cd-soittimet. Nuorimmaiseni käytti jo ennen kouluaikaa netin musiikkipalveluja.  

80- ja 90-lukujen taitteessa lähetin ensimmäisen sähköpostini. Sitten tulivat kännykät, tekstarit ja internetin nousu. Vuosituhannen vaihteessa asuin Thaimaassa ja Singaporessa. Netti oli käytössä, muttei vielä eloisa. Digikuvia otettiin ja niitä oli ylellistä lähettää Suomeen vaikkapa isovanhempien nähtäväksi. 

Elämämme osat kuluvat vuorollaan loppuun. Se, miten paljon olemme kaikki kohdanneet uutta elämämme aikana, on uskomatonta. Tällaisen määrän muutoksia tekeminen muutamassa vuosikymmenessä: se on ollut valtava, uskomaton, käsittämätön harppaus.

Se myös vaatii paljon: Lapsena kävin katsomassa Imatran valjastettua koskea. Tuon ajan jälkeen energiantuotantoon ja toisaalta kulutukseen on investoitu huimia rahasummia, mutta myös runsaasti huippututkimusta ja –teknologiaa.
Itse luulen, että energia tulee olemaan yksi maailmaamme eniten mullistavista asioista. Sen tuotanto, päästöt, saatavuus jokapäiväiseen elämään, valmiutemme olla vastuullisia kuluttajia. Jos ihmiskunnalla olisi tarpeeksi aikaa, energiantarpeemme täyttäminen, sen tuotannon uudistaminen ei olisi mahdotonta. Nyt olemme vaiheessa, jossa olemme naimisissa vastenmielisen, mutta välttämättömän; ikuisen mutta päästöiltään vähäisen ydinvoiman kanssa. Fossiilisten polttoaineiden korvaamiseen tarvittavaa määrä energiaa on käytössämme vasta vuosikymmenien kuluttua.

Elämä voi muuttua. Ja on jo muuttunut. Kiina, Intia, mitä näitä onkaan... mutta siitä toisella kertaa.