Aloitan talvipyöräilyn, mutta en kuntoile

Terveys on tärkeä. Huomaan, että sitä täytyy vaalia nyt tosissaan. Ennen kuin joku sanoo, että on liian myöhäistä.



Minä, aiemmin hoikka ja reipas urheilullinen nainen vihaan kuntoilua. En halua salille. En halua hikoilla vieraiden ihmisten kanssa. ärsyttää kaikki oman kehon palvonta. Toki sallin sen muille.
Arki ja työ täyttävät elämän ja säännöllinen liikuntameno aiheuttaa nyt vaan mulle tässä vaiheessa enemmän stressiä kuin voimaannuttaa. (ehkä sekin, että kasvojen putsaus, paklaus ja maalaus käyvät aina vaan vaativammiksi, myös ajallisesti ja hiukseni ovat ohuet ja rumat ilman kovaa työtä. Aina.)

Ei tämä pyöräily nyt ihan uutta mulle ole. Nuorena tein kaikki matkat sillä lailla. Lasten tultua jotenkin unohdin homman, mutta hiljalleen olen asiaa lämmittänyt tässä viime vuosina. Tänä vuonna tein jo kevät-kesä-syksyn ajan työmatkat fillarilla.

Vähän jännittää tarkeneminen ja naaman palelu, mutta olen lukenut monta ohjetta. esim. tämän.

En siis aio tehdä tuota työmatkan taittoa tavoitteellisesti. Kohan nyt pyöräilen. Katsotaan sitten, onko sillä vaikutusta myös terveyteen. Hyvän mielen se tuo(nee). Varmasti? No joo.

Pystytyykö suomalainen keskusteluun vai P:n jauhantaan?

Eräs Facebook-kaverini, joka verkostoineen (ehkä minua lukuun ottamatta) kuuluu suomalaiseen tiede- kulttuuri- ja yhteiskuntaeliittiin, jakoi HS Kuukausiliitteen artikkelin ja kehui sitä mielenkiintoiseksi, samoin kuin koko tämänkertaista numeroa. Alle kertyi kommentteja. Osa käsitteli alkuperäistä aihetta, osa oli tyypillistä ”ei ei” –kulttuurin tuotetta.

Päässäni pimahti taas kerran suru siitä, että merkittävässä asemassa olevat, älykkäänä pidetyt ihmiset jaksavat käyttää energiaansa typerään, epä-älylliseen piikittelyyn. Sen tajuan, vaikka en hyväksy, että poliitikkojen päivityksiin saatetaan vastata epäasiallisestikin, sillä heidän sivunsa tarkoitus ja kaveripiirinsä on omanlaisensa.   Mutta miksi juuri he, joilla olisi mahdollisuus rakentaa tätä maailmaa, maata, yhteiskuntaa, sortuvat typeriin, mitään edistämättömiin kommentteihin. Miksi meillä arvostetaan sitä, että huutaa samaa typerää mantraa kerrasta riippumatta ja muut samanmieliset taputtavat pieniä käsiään kuorossa tai peukuttavat Facessa.

Oma seinäni ei ole muuttanut maailmaa, mutta arvostan suuresti sellaisia ihmisiä, jotka oikeasti keskustelevat yhteiskunnasta, tuovat näkemyksiä esiin ja tarvittaessa muistuttavat keskustelijoita tyylikkyydestä ja aiheesta. Ja siis kannustavat myös vastakkaisten tai kriittisten mielipiteiden esittäjiä.  Tällaisia henkilöitä ovat muun muassa, kaiken muun kiireensä ohella nykyiset ja entiset erityisavustajat ja muutamat muut vaikuttajat. Upeaa keskustelua löytää esimerkiksi Juho Romakkaniemen (ei julkinen profiili), Jukka Relanderin, Jussi Saramon, Esa Suomisen ja  veljeni Ilkka Sipiläisen sivuilta.


Olisi hienoa, jos näin uudenvuodenlupauksena lupaisimme kukin osaltamme parantaa suomalaista keskustelukulttuuria.  Hyvä keskustelu edistää meidän jokaisen hyvinvointia: aivomme kehittyvät,  saamme mielihyvää, jaamme kokemuksia. Ja ehkä maailmakin paranee. Osaltaan.

Välittäminen on ihan hyvä juttu

Tasavallan presidentin uudenvuodenpuhe herätti ajatuksia. Sen loppuosa sai minut pohtimaan yksinäisyyttä, toisten huomioimista ja välittämistä.

Yksinäisyys voi olla kova juttu. Suorastaan hirveä. Se on jotain muuta kuin sitä, että on yksin. Yksinäisyys voi iskeä meistä aktiivisimpaankin, sillä se on jotain paljon syvempää kuin ulkoiset merkit. Ihminen saattaa tuntea itsensä yksinäiseksi, vaikka hänellä olisi kuinka mahdottoman paljon ystäviä. Kaupungissa yksinäisyyttä vastaan ”taistelee” muun muassa Helsinkimissio.

Olen miettinyt, miltä tuntuisi olla yksinäinen vanhus. Sellainen, joka voi asua kotona, mutta ei jaksa liikkua sieltä ulos. Jos hyvin menisi, aina uusi tuntematon tarkistaisi tilanteeni aamulla ja ehkä illalla. Ei ehtisi puhua, hoitaisi vain suoritteen. Kukaan ei kysyisi mielipidettäni vaikkapa presidentin puheesta. Ja vaikka haluaisin sen kertoa, ei kukaan ehtisi kuunnella. Kaverit olisivat kuolleet ja minäkin – sosiaalisesti.

Ei. En pysty sitä kuvittelemaan. Vaikka tiedänkin jotain yksinäisyydestä, meidän onnekkaiden elämässä sillä on erilainen, ohimenevämpi rooli.

Yksinäisyys iskee meihin tyypillisesti elämänmuutoksissa. Joskus yllättäenkin.  

Kun asuin maailmalla ja kasvatin lapsia, ympärillä oli hieno suomalaisten (naisten) yhteisö. Samalla kaipasin silti ihmisiä joille olen tärkeä vain siksi, että olen.  Minulle yksinäisyyden torjunta oli kuitenkin helppoa, sillä saatoin milloin vain mailata tai jopa soittaa läheisilleni. Silloin mietin, miltä oli mahtanut tuntua 1950-luvulla toisella mantereella asuneesta tädistäni, joka lähetti kuvan lapsestaan meriteitse ja sai vastauksen ”jo” kolmen kuukauden kuluttua. Olin kiitollinen omista keinoistani torjua yksinäisyyttä.

Avioeron aikaan jotkut tutut eivät uskaltaneetkaan kutsua kylään kun eivät kyenneet tai halunneet määritellä eronneen statusta kaveripiirissä tai sitä, kumman ”puolella” olisivat. Omalla kohdalla olin kiitollinen, että löytyi ihmisiä, joiden kanssa saatoin kasvaa uuteen elämäntilanteeseen.

Myös iloiset asiat: uusi seurustelusuhde tai lapsen saaminen saattavat muuttaa sosiaalista dynamiikkaamme ja yksinäisyys ilmestyy kylään. Jos ystävät eivät pysy uuden elämäntilanteemme mukana, vaan kokevat sen vähän pelottavana, yhteydenpito voi hiipua, väistyä onneamme. Vaatii paljon, että ystävä jaksaa elää ja välittää läpi elinkaaren. 

Oma kykyni ja jaksamiseni rajoittuu lähipiiristä välittämiseen: lapsiin, lähisukuun, puolisoon, ystäviin ja vanhempiin. Vaikka haluaisin antaa paljon enemmän.

Siitä olen ihan varma, että rakastamista ei kannata antaa muiden tehtäväksi. Se on meidän läheisten hommaa. Olen esimerkiksi hirveän kiitollinen siitä, että omat vanhempani ovat saaneet elää yhdessä yli 80-vuotiaiksi. Kyllä he ovat kertoneet, että ystäväpiiri on harventunut. Mutta he tarttuivat muutama vuosi sitten tulevaisuuteensa ja päättivät muuttaa Helsinkiin meidän lasten lähelle, missä jakavat rakkautta meille ja lapsillemme. Lähellä asuminen myös mahdollistaa paljon aktiivisemman yhteydenpidon kuin olisi mahdollista kaukaa käsin.  Siinä me kaikki saamme hyvin paljon. Kukaan ei ole yksin.