Tasa-arvo on perusarvo. Tönijöitä hämmästelen

Tasa-arvoinen avioliittolaki on tulossa. Siitä iloitsen sydämestäni. Pride sen sijaan oli tänä vuonna silmissäni osalle ihmisiä vihakulkue. En halua osallistua sellaiseen.


Olen kovasti miettinyt suvaitsevaisuutta viime päivinä. Mieleeni on vahvasti muotoutunut surua "suvaitsevaisuuden" tuomasta jakamattomasta oikeudesta syrjiä.

En todellakaan halua mennä mukaan kulkueeseen, jossa kokoomuslaisuuteni mutta myös ikäni (niistä saa tosi kivoja yhdistelmiä nimitellessä) ovat tehneet minusta avoimen pilkan kohteen. Olen Hesarin ja ennen kaikkea kommentoijien mukaan paska, tyhmä, idiootti, eläkkelle joutava hautaan kuuluva vuonna 1967 syntynyt kokoomuslainen. Minulla ei ole omaa mielipidettä ja jos ajattelen jotain, se ei vaikeuta emmakarien ja sailaruuthien ja muiden yksisilmäisten "me olemme hyviksiä ja saamme puhua paskaa muista ihmisistä" -tyyppien tökeröä tönintää. Hehän määrittelevät hyvän ja pahan, ja vain heillä on tieto siitä, kuka ajattelee oikein ja kuka saa ajaa hyviä asioita. Pahikset eivät saa. Tietenkään. 

Ei siis tällä kertaa Pridelle, kyllä oikealle suvaitsevaisuudelle. Kyllä tasa-arvoiselle avioliittolaille ja ymmärrystä niille, joita muutokset pelottavat. Ja kunnioitusta niille hienoille kokoomuslaisille, ja vuonna 1967 tai ennen syntyneille, jotka iloisina puolustavat ihmisoikeuksia "väärin sammutettu" -tyyppien kitistessä. 


Olen joka tapauksessa sitä mieltä, että oli kyse tasa-arvolain kannattajista tai vastustajista, molempien joukossa olisi syytä katsoa ensin ihan peiliin ja opetella toisten kunnioittamista.

Omenankehrääjäkoin kimppuun vesitykillä

Siirtola-puutarhalla on aika harmilllinen vitsaus. Lähes koko alueen ylle tuntuu laskeutuneen kirous. Suuri osa omenapuista on ruskeita ja lähes lehdettömiä. Kun katsoo tarkemmin, löytää oksilta ja rungon suojista kammottavia, Fear Factor -ohjelman mieleen tuovia läjiä toukkia. Toukat elävät isoina keskittyminä erittämästään silkistä muodostuvan tiiviin seitin suojissa ja syövät lehdet kokonaan suurimpia lehtisuonia lukuunottamatta. Yhdessä puussamme oli vielä kaarnaa. Irrottelin sitä ja alta löytyi satoja toukkia. Todella öklöä.

Miksi taistelu alkoi vasta nyt? No siksi, ettemme olleet ennen tällaiseen törmänneet. Eivätkä mitä ilmeisimmin monet naapuritkaan, kun ongelma on koko alueella. Viime vuonna suihkuttelin letkulla omenapuita. Välillä puista lehahti valkoisia koita sellainen pieni määrä, mutta ei mitään huolestuttavaa ollut havaittavissa. Ja ihan hyvältä näytti.
Tänä keväänä puut kukkivat ja aikainen kevät innosti kovasti laittamaan siirtolapuutarhan pihaa. Kaikki kukoisti ja tunsin suurta iloa siitä, miten palsta kehittyi.
 Keväällä tuli elämässä kiire. Oli työtä ja vapaa-ajan menoja ja olimme melkein 3 viikkoa lähes pois palstalta. Ruohoa kävi joku leikkaamassa ja alkupuolella itsekin vielä heiluin siellä, mutten juurikaan katsonut ylös.
Hieman alkoi mietityttää, kun huomasin Kumpulan Facebook-ryhmässä huolestunutta keskustelua omenankehrääjäkoin tekemistä kauhutöistä ja tuhoista. Olin kuitenkin jumissa muualla ja mietin, mitä palstalla tapahtuu.
 Vasta pari päivää sitten ehdimme hätiin. Yhdistyksen sivuilla julkaistun Forestumin ohjeen mukaan olimme osittain myöhässä. Sitä emme olleet keväällä arvanneet, että olisi pitänyt suihkuttaa parafiinia puihin ja lisäksi olis ollut hyvä pestä puiden rungot juuriharjalla huomattavan perusteellisesti loppusyksyksystä sekä leikata saastuneita uusia lehtiä kunnolla pois.
Päätimme hyökätä. Forestumin mukaan yksi taistelukeino on vesisuiku. Käytimme painepesuria ja suihkutimme joka ikisen oksan, rungonpätkän ja ihan kaiken puista. Osa oksista oli syöty tyhjiin, mutta jäljellä oli vielä ihan kohtuukunnossa olevia oksia ja omenanraakileita.
Vesisuihku oli onneksi armoton: se rikkoi kaiken, mitä inhat otukset olivat rakentaneet. Aluksi valuva vesi oli ruskeaa sisältäen toukkien - arvaa mitä - mutta sitten jo puhtaampaa. En tiedä, ovatko muut alueella suihkuttaneet näin, mutta kohta näemme, kannattaako. Tuhka puiden alla pysäyttää kuulemma myös toukkia.
Kun tämä oli tehty, ruiskutimme oksille mäntysuopaliuosta. Sitä kaadoimme myös ihan suoraan kastelukannusta puiden rungoille, joiden raoista onnettomia toukkia löytyi ja yritti suopaa pakoon. Tätä täytynee toistaa usiampi kerta. Lisäksi luulen, että kokeilemme ensi syksynä leikata puita jo ennen talventuloa. Jätetään vain vähän "täkyksi" uusia oksia ja silmuja, jotka voi sitten kevätalvella napsaista pois tuohlaispahukset mukanaan. Kohta kammotoukat koteloituvat ja edessä on pari kertaa rungon harjausta juuriharjalla. Auttaa kuulemma muihinkin ongelmiin.
Kuka se olikaan kun väitti, että siirtolapuutarhurin elämä on helppoa ja lokoisaa puiden varjoissa löhöilyä... Ei oo varjoo kun ei oo lehtii. Ehkä ensi vuonna.

 ps. Kun olen huomannut jonkun tätä pohtivan: Siirtolapuutarhapalstat Helsingissä ovat kenen tahansa helsinkiläisen ostettavissa. Hinnat vaihtelevat 30 000 JA 100 000 euron välillä, kalleimmissa on modernit mökit. Siirtolapuutarhamökkeily on perinne. Silti se on myös nykyaikaista: kansainvälisestikin sitä pidetään ekologisena, kestävänä vapaa-ajan viljelymuotona. Omalle mökilleni pääsen ratikalla, bussilla, kävellen, pyörällä tai - tietenkin- autolla. Mutta silloinkin lyhyellä ajolla.

Juhannus stadissa sopii hesalaistuneelle

Nuorena tuli vaihe, jolloin ymmärsin, että juhannus on paras kun sen viettää rakkaiden kanssa.

Kavereiden kans pystyi häiläämään muutenkin, mutta minä suuntasin äidin ja isän kanssa Saimaan saariin ja purjehtimaan.

Nyt muutama juhannus on mennyt Helsingissä. Siirtolapuutarhan kätköissä omalla pihalla on mukava grillata ja nauttia sukupolvien yhdessäolosta. Vanhempani ovat yli 80-vuotiaita, ja on kiva viettää juhannus yhdessä. Oman puutarhani väki järjestää talkoilla juhannusjuhlat, mutta oma valintani on panostus perheeseen, nautinto vanhempien kera. Vanhat eivät enää jaksa osallistua tapahtumaan ja siksi näin. 

Tänä vuonna oli kylmää ja satoi juhannuksen ajan. Niinpä olimmekin vanhempieni kotona juhlimassa. En olisi voinut nuorena kuvitellakaan, ettei juhannuksena palella nuotiolla ja hyttyset olisivat kaukana. Silti tavoitimme jotain ihanaa juhannuksesta. Koivuinen liina, kynttilöistä koottu kokko, parvekkeella grillatut herkut ja lippulaulu yhteislauluna - siitä se juhannus koostui.

Illalla kaupungin läpi kävely oli mukava: väkeä oli liikkellä asiallisella asenteella. Hakaniemen rannassa paloi kokko.
Ihan hyvä juhannus.

Peruskoulusta eteenpäin

Tänä vuonna kävin kaksissa koulun kevätjuhlissa. Ala- ja yläasteen.
Keskimmäinen "valmistui" yläasteelta. Saavuin paikalle epäammattimaisen myöhään ja salin takaosassa istuessa jäi sitoutuminen tunnelmaan vähäiseksi.
Kuitenkin mieleen tuli, että aikamoista on nuoren elämä. Tänä vuonna peruskoulunsa päättävään vuosikertaan kuuluu vajaat 60 000 nuorta. Heistä arviolta pari tuhatta tulee jäämään ilman opiskelupaikkaa. Kaavailut oppivelvollisuuden jatkamisesta ovat yksi tapa vastata huoleen pudokkaista. Itse pidän sitä kyseenalaisena: koulutukseen pakotettavat nuoret ovat niitä, joille tulisi enemmänkin suunnata kohdennettuja ja räätälöityjä tukitoimia, ei pakkoa ja pakkopullaa.
Tiedän, että Syrjäytyminen on ilmiönä hyvin moniselitteistä. Se voi käytännössä tarkoittaa ympäröivästä maailmasta karsiutumista ja ulkopuolisuuden tunnetta. Se voi myös heijastaa nuoren taitojen puutetta osallistua normaaliin elämään. Suurta ongelmaa siis.
Elämän nivelvaiheet ovat niitä, joista vanhemmat kantavat eniten huolta. Nuoret tarvitsevat kuitenkin tukea läpi kouluaikansa. Silloin he uskaltavat ja osaavat tavoitella asioita tulevaisuutensa turvaamiseksi.
Vanhemmilla on suuri vastuu osata kannustaa, piiskata ja pidellä porkkanaa sopivasti nuoren nokan edessä. Toisaalta pitää antaa myös tilaa omille valinnoille, omalla motivaatiolle ja halulle. Muuten voi käydä niin, että nuori kokee vanhemman yrittävän elää hänen elämäänsä. Vaativa kokonaisuus. 
Onneksi oma koululaiseni on pärjännyt aika mukavasti ja toivon hänen saavan paikan juuri sieltä, mihin hän on hakenut. Kyllä se siitä.