Helsingin puistoihin mahtuisi ja se olis kivaa

Puistot ja ulkoilualueet ovat varsinkin meille kivikaupungin asukkaille rakkaita. Helsingissäkin on aika kivoja puistoja.
Käyn näin talvella paljon jäällä koirien kanssa. Käyn myös joka päivä, ympäri vuoden Kaisaniemen puistossa ja  usein Tervasaaressa ja Linnunlaulussa.


Helsingissä on yli 80 koira-aitausta. Kivikeskustan (vaikka Krunikka, Kluuvi, Kaisaniemi) osalta tilanne on kuitenkin hassu:  Kaisaniemen puistossa tai muuallakaan ei ole koira-aitausta. Ei mahdu, eikä suunnitella kun puisto ehkä joskus uudistetaan ja missään nurkassa ei nyt vaan kertakaikkiaan mahdu olemaan paikkaa, missä turret saisivat laillisesti kirmata. (yöllä olen kyllä pitänyt omia vapaana ja pelännyt sakkoja). Aika hassua. Mistä se voi johtua? Pitäis ehkä olla yhteydessä päättäjiin ;-)

Asuin taannoin vuoden Katri Valan puiston reunalla. Kävin 4 kertaa päivässä koiranpentuni kanssa siellä ja myös puiston koira-aitauksessa ellei siellä ollut liian isoja koiria meidän pentumme seuraan.
Sitten tuli uutinen: Puisto restauroidaan ja koirapuisto siirretään sieltä pois.  Asiaa perustelleen virkamiehen lausunto oli klassikkoainesta: "Otetaan puisto asukkaiden käyttöön".  Mitäs me 1 000 krt vuodessa puistoa käyttävät sitten olemme? Onneksi löytyi fiksuja kaupunkilaisia ja päättäjiä ja koirapuisto sai jäädä.


Sinänsä erittäin kaunis ajatus se oli myös suunnittelijalta, joka ei ehkä vaan ollut koiraihminen: kauniina kesäiltana puisto on pullollaan kaupunkilaisia, jotka tykkäävät nauttia viiniä ystävineen, tyhjentää mäyräkoiran kavereiden kanssa tai katkokävellä kossulle ja nukahtaa puun alle. Tämä piti toki mahdollistaa, sillä puistohetket ihan varmasti valmistavat kaupunkilaisia kylmään talveen ja tekevät kaupungista hauskemman.

Puistot kuuluvat kaikille kaupunkilaisille, ja hyvällä halulla kaikki mahtuvat. Kyllä olis kiva, että meillä jotka käytämme niitä ihan päivittäin, olisi mahdollisuuksia ja mielellään myös lähellä kotia, jotta työpäivän ohella ehtisi kadunreunoilta ja jalkakäytäviltä puistoon. Meitä koiranulkoiluttajia on nimittäin aika paljon.(ja muistetaan ottaa pussi mukaan keräilytarkoituksiin)

Huh huijaa, Hesari

Tapasin tuttavan kadulla. Hän palasi vielä eilisen Hesarin täydelliseen floppiin.Siinä nuori neiti avasi meille näkemyksiään seksistä. http://www.hs.fi/elama/Seksibloggari+Miksi+pit%C3%A4isi+tyyty%C3%A4+vain+yhteen+kumppaniin/a1358952387403

 Minusta ikävää ei ole vain se, että lehti vajoaa Reginan tasolle. Pidän myös eettisesti epäilyttävänä sitä, että valtakunnan päälehti tuo koko kansan eteen 20-v lapsen, joka etsii selvästi identiteettiään aikamoisten fyysisten haasteiden paineessa. Lehti on muutenkin ohentanut antiaan, ja siirtynyt monesti genreen, jota on vaikea arvostaa. (hyviä toimittajia ja asiallisia juttuja on toki vielä joukossa myös)

En ole kovin herkkä säikähtämään siitä, että erilaisia taipumuksia, elämäntapoja ja tarpeita on. Enemmän hämmästelen sitä, että laatujournalismi on tässä unohtunut. 

Päivitin myös Faceen saman asian. Sana Lapsi tuntui ärsyttävän joitain, monia kuitenkin myös samat asiat kuin itseäni. Ei muuta kuin tilannetta seuraamaan. 

 

Mitä ajattelin tänään? Työelämätaitoja tarvitsee molemmilla puolilla

Olen ollut siitä onnekas, että kohdalleni on osunut todella hyviä esimiehiä. Siksi työnteko on ollut yllättävän antoisaa ja olen oppinut esimiehiltäni paljon. Yhden kanssa kävin jopa läpi kaksi työpaikkaa. Niin paljon arvostin hänen valmentavaa otettaan ja molempiin suuntiin toimivaa kunnioitusta.

Usein puhutaan vain esimiestaidoista. Olen kuitenkin sitä mieltä, että hyvät alaistaidot ovat vähintään yhtä tärkeitä.
Hyvä alainen tietysti tekee niitä hommia, joita varten hänet on palkattu, mutta se ei riitä. Hyvä alainen kunnioittaa esimiestään, sovittuja tavoitteita, työnantajaa ja toimii "hyvänä kansalaisena" työyhteisössä. Ja odottaa ihan samaa kunnioitusta, asiallista kohtelua ja mahdollisuutta olla osa yhteisöä myös omaan suuntaansa.
Kunnioitus on hyvä sana. Se ei tarkoita matelua. Se tarkoittaa sitä, että sitoudutaan yhteisiin tavoitteisiin eikä kummankaan osapuolen tarvitse pohtia, mitä toinen ehkä puuhaa selän takana. Otetaan toinen ihmisenä ja ollaan sitä itsekin.

Miksikö kirjoitan tätä tänään? Olen pohtinut kovasti työntekijän ja esimiehen tai työnantajan osuutta sujuvaan tiedonkulkuun.
Kävin työpaikalla mielenkiintoista keskustelua ja muistin (työpsykan kurssilla? kuulemani) vanhan tarinan kahdesta siivoojasta.

Molemmat työskentelivät tehtaalla, jossa valmistettiin paperikoneita. Heiltä kysyttiin, mitä he tekevät työkseen. Toinen vastasi: "Minä lakaisen lattiaa" ja toinen taas "Osallistun maailman parhaiden hienopaperikoneiden valmistukseen". Kumman luulette olleen työhönsä motivoitunut ja kumman luulette jaksaneen työssä paremmin? Kummalle työnantajan menestys on ollut yksi motivaation lähde ihan niiden omien tavoitteiden ohella?

Miksi vastaukset sitten erosivat toisistaan?

Helpointa on sanoa, että toinen oli fiksumpi. (tai sarkastinen) Työntekijän harteille voi sälyttää vaatimuksen asemoida itsensä ja osaamisensa, vaikka harjankäyttöä laajempaa ohjausta tai tietoa yrityksen tominnasta ei ole annettukaan.
Voihan olla, että työntekijä eristää itsensä ympäristöstä ja toimii kuin olisi saari työyhteisössä. Hän ei motivoidu selvittämään toiminnan tarkoitusta eikä kukaan sitä välitä hänelle myöskään avata. Lopputulos on huono motivaatio ja heikko koheesio.

Toinen näkökulma on molempien osapuolten vastuun tunnustaminen.
Työntekijän osalta: Jos  kykenee asemoimaan itsensä siinä ketjussa, jonka osa on, etsiä oman olemisensa tarkoituksen, työ tuntuu merkityksellisemmältä. 
Työnantajan/esimiehen osalta: Työntekijöitä ei kannata pitää herkkusieniviljelyssä. On tärkeää kertoa päätösten perusteita, kertoa muutoksista, niiden motiiveista, sen hetken haasteista ja syistä, miksi haluaa lakaistavan juuri nyt tässä paikassa juuri tällä tavalla. On tärkeää, että määrittelee työntekijän osuuden tavoiteltaessa yhteistä maalia. Eikä vain kerran vaan sopivin väliajoin. Työntekijä kokee itsensä tarpeelliseksi, saattaa yllättää pätevillä kommenteilla ja yhteisö: oli se sitten 2 hengen tai 200 hengen yksikkö, toimii terveenpänä. 

Tällaista ajattelin tänään.

Ruokaa marketista, mutta aikaa jos olisi, olisin luomu- ja lähiruokailija.

Asun niin, että voin tehdä valinnan, millaista ruokaa ja mistä ostan. Tosin nykyään mieheni tekee paljon niitä päätöksiä.
Kiireinen perheenäiti, varsinkin silloin kun olin yksinhuoltajana, haluaa kaiken samasta paikasta. Helsingin keskustassa asuvana pidän itseäni kyllä aika hassuna kun käyn ruokakaupassa keskustan ulkopuolella, mutta jos ostaa noin 30-35 kg ostoksia, niiden kantaminen ei onnistu. Ja vaikka käyttäisi sellaista "mummojen ostoskärryä", ongelmaksi muodostuu se, ettei keskustassa ole totuttu suuriin ostoksiin. Viereisellä paikalla ehtii olla 3 - 4 asiaksta pakkaamassa neljää ostostaan sillä aikaa kun minä pakkaan 8 maitoa, 3 tuoremehua, kilotolkulla erilaisia hedelmiä, kananmunia, leipiä, muroja, ryynejä ja makkarooooooneja lasten tarpeisiin. Ja sit kaikki katsovat paheksuen tukkeena olijaa.

Käytin pitkään  K-Citymarketteja ja olin aika tyytyväinen. Lisäksi käytin erinomaista, kauppiasvetoista K-supermarkettia. Homma hoitui. Pienet ostokset tein sitten kivijalkakaupoissa. Muutin sitten S-marketin lähelle ja niinpä perheen ostokset siirtyivät sinne, Prismaan ja ABC-huoltamoille.

Olen kuitenkin tuntenut tästä huonoa omatuntoa. Uskon yrittäjyyteen, vähemmän aikaa säilöttyyn ja joltain maistuvaan kurkkuun ja - miksei - myös luomuun. Yritin palata K-kauppojen asiakkaaksi noissa bulkkikamoissa ja vähän muissakin. Luomua ei tunnu sieltä kuitenkaan saavan. Ei ainakaan Ruoholahdesta, joka olisi työmatkani varrella.

Sen sijaan olen kovasti ihastunut Hakaniemen halliin, josta saa hyvää lihaa, ihanaa kalaa, joka on oikeasti tuoretta eikä mitää paketissa lilluvaa harmaantunutta ja erinomaisia perunoita, porkkanoita, mitä vaan. Ongelmana on vain se, että sinne pitää mennä. Sama koskee vaikka Anton ja Antonia, jota ihastuttavampaa ruoanostopaikkaa on vaikea löytää.

Miten sitä ehtisi työpäivän päälle sekä auttaa läksyissä, viedä ja hakea harrastuksista, liikkua itse, laittaa ruokaa, pestä pyykkiä, tavata ikääntyviä ja rakkaita vanhempiaan ja ehkä joskus pikaisesti ystäviäkin, jos lisäksi käyttää aikaa useassa kaupassa juoksemiseen niiden päivittäisten kolmen maitolitran, ruisleipäpaketin ja muiden välttämättömyyksien ohella. En minä vaan tiedä. Mutta olis kiva tietää.

It doesn't take a village. Ota vastaan mitä vaan.

Poika oli jättänyt koulurepun kaapin sijaan yläasteen käytävälle ruokailun ajaksi. Seuraus: kirjat löytyivät siroteltuina sinne tänne. Historiankirjaa ei koskaan löytynyt ja uusi piti ostaa.

Nuorille tuli vähän kiistaa. Seuraus: yhden pojan pipo sullottiin lumihankeen, rikottiin, sotkettiin.

Nuoriso halusi käydä välitunnilla tupakalla kun se on niin kovin hienoa. Naapurissa asuva vanha herra huomautti asiasta ja kertoi, että tupakointi toisten ovella voi myös aiheuttaa allergiakohtauksen. Seuraus: herran ikkunoihin heiteltiin kiviä ja summeria rimputettiin jatkuvasti. Kun nämä sinänsä ihan tavalliset pojat saivat rangaistuksen, he katkeroituivat herralle oikein kunnolla.

Päiväkodin hiekkalaatikolle jäi pieniä muovisia hahmoja. Hahmot "löysi" kolme tarhakaveria. Vanhempia ei ollenkaan häirinnyt se, että kyseessä oli toisen vanhemman lapselleen ostamat tavarat. "eihän meidän lapsi voinut tietää, että nämä ovat jonkun toisen. En ymmärrä, miksi ne pitäisi ottaa häneltä pois"

Opettaja päätti kerätä puhelimet lapsilta koulupäivän ajaksi turvaan koriin. Lapset paiskoivat puhelimia sinne huolimattomasti ja yhdestä halkesi näyttö. Kun onnettoman uhrin vanhempi varoitti vanhempia asiasta, yksi muista äideistä lähetti viestin, jossa haukkui kännykän hajoittajan vanhemman ja kertoi olevansa hyvin vihainen kun sillä tavalla hänen lapsensa syyllistetään.

Yhdessä kasvattaminen.on kadonnut ilmiö. Empatiaa ei tunneta. Jos joku yrittää vielä puuttua asioihin, ainoa tuki, jota hän saa on itseä fiksumpien ohje: vähemmällä pääset kun et puutu ja jos tuli kustannuksia, älä odota kenenkään osallistuvan niihin tai ottavan vastuuta.

Itse haen enemmän sitä, että kasvattajat ja kaikki aikuiset miettisivät, miten pilttien osallisuutta ja vastuuntuntoa lisättäisiin. Ei se hintalappu ole niin tärkeä. Tärkeää on välittäminen. 

"Tumma puku", nainen ja tapoja

Käväisin tänään "tumma puku" -ohjeella varustetuilla kokkareilla. Kyseessä oli sunnuntai-illalle osunut vastaanotto.
Miten olisi pitänyt pukeutua? Miehille se on helppoa. Päälle puetaan tumma puku. Kravatin olisi hyvä olla suht juhlava, mutta kyllä näytti monenlaista versiota löytyvän. Ja mikäs siinä.
Naisen pukeutuminen "tumma puku" -tilaisuuksissa onkin oma juttunsa. Olen kehittänyt sellaisen asteikon, että valitsen jotain juhlavalla huivilla varustellun "paremman työasun" ja silkkisen puolipitkän mekon väliltä jos kyseessä ei ole illallinen. Illalliselle voi vaikka sitten laittaa pitkänkin, vähemmän hörhelöisen luomuksen.
Monella on päällä mekko, ja jotkut tykkäävät esitellä jopa muotojaan. Kivaa, jos sellaiset on ja saa ne pysymään mekon sisällä. Myötähäpeä herää, jos yritetään liikaa.
Olen huomannut, että yrityssektorin kokkareilla on huomattavasti enemmän mielikuvitusta naisten asuissa kuin politiikan ja julkisen sektorin puolella, jossa puritaanisempi linja jyrää.
Käytöksestä: lasi otetaan, mutta alkupuolella siitä ei niin paljon juoda. Sama toki pätee aina julkisiin tilaisuuksiin: viina ei ole tarkoitettu juotavaksi vaan seurusteluvälineeksi.
Seisovissa tilaisuuksissa on ihanaa, jos löytää tutun. Hänen luokseen astellaan hiljalleen leviävä hymy esillä. Vaihdetaan kuulumisia ja pusuja poskelle. Kilautetaan ehkä lasia ja muistetaan edellisen tapaamisen kuulumiset: no mitenkäs teidän poikanne, Terohan hän oli, pääsikö hän haluamaansa lukioon? tai vieläkö teillä on se mökki Saimaalla? tai oletko edelleen töissä vallilan pultissa ja mutterissa? mitä uutta? Ennen kuin tilanne käy kiusalliseksi, sanotaan jokin anekdootti ja ja jatketaan matkaa.
Annan vielä neuvon. Katso oikeasti käteltävää ihmistä silmiin ja kuuntele hänen nimensä. Se tekee vaikutuksen ja saattaa myöhemmin olla hyödyksikin. Kunnioita keskustelukumppania. Silloinkin kun hän vilkuilee muita, toimi tyylikkäästi ja jatkaa matkaa itseäsi kunnioittaen. Niin se hyvä tulee.
Reippaasti vain sekaan.