Kiitos, HKO! Kaupunginorkka

Tiistai 24.11.2015

Helsinki, -2°

• Etusivu
• Uutiset
• Teemat
• HS

LYHYESTI

Esteettömiä paikkoja saa nyt verkosta

MIELIPIDE Julkaistu 14.11. 2:00

37

Sanna-Katri Rautava kertoi halunneensa ostaa iäkkäille vanhemmilleen liput Helsingin kaupunginorkesterin konserttiin Lippupalvelun verkkokaupasta tänä syksynä (HS Mielipide 10.11.). Toinen konserttivieraista olisi tarvinnut pyörätuolipaikan. 

Pyörätuolipaikkojen ostaminen verkkokaupasta ei tähän mennessä ole valitettavasti ollut mahdollista. Olemme huomioineet tämän puutteen konserttiemme saavutettavuudessa, ja tästä syksystä alkaen pyörätuolipaikkoja myydään myös verkkokaupassa.

Kuluvan syyskauden konsertteihin pyörätuolipaikat varataan edelleen Lippupalvelun puhelinpalvelusta ja lunastetaan lippumyymälästä, mutta kevätkauden 2016 kausikortteja ja yksittäisten konserttien pyörätuolipaikkoja voi ostaa myös verkosta. 

Marja Istala Kumpunen

viestintäpäällikkö

Helsingin kaupunginorkesteri

Kiitos orkalle ja koululle ja Musiikkitalolle

Ja edelliseen jatkoa.
Kyllä oli mahdottoman hienoa, että 250 lasta pääsi HKO:n kanssa konsertoimaan. Harjoitukset ja ihan kaikki oli hoidettu lasten kanssa hyvässä yhteistyössä. Lapset nauttivat.
Oma tytär sai pienen laulusoolonkin. Se meni oikein hienosti. Solisteissa oli monta tuttua. Jännitin heidän puolestaan. Sen, kun pääsee musisoimaan ison orkan kanssa, muistaa lopun ikäänsä. Minä tiedän.
Edelliseen kirjoitukseen lisänä: pyörätuolihommat sujuivat hienosti. Liput ovat edullisia, ja sen lisäksi. henkilökunta tuli tarjoamaan apua. kaikki hoitui paikan päällä upeasti, kun vain sain liput hankittua.

Pyörätuolilla konserttiin?

Tällaisen väänsi Hesariin. Toivon, että asia järjestyy. Unohdin kehua sitä, että pyörätuolilla liikkuvat pääsevät konsertteihin hyvin edullisesti. Se on hienoa.

Halusin pitkästä aikaa tarjota Helsingin kaupunginorkesterin konsertin iäkkäille vanhemmilleni, joista toinen liikkuu pyörätuolilla. Tiesin tämän olevan helppoa, sillä Musiikkitalon modernissa katsomossa on hyviä esteettömiä paikkoja. Olen tottunut sähköisten palvelujen käyttäjä, ja ostan kaikki lippuni netistä. Lippupalvelun netin kautta ei esteettömien paikkojen lippuja kuitenkaan löytynyt. Etsin pitkään sekä kaupunginorkesterin että Musiikkitalon sivuilta ohjeita. Niitä ei siellä ollut. Lopulta soitin Lippupalveluun, jossa ystävällisesti kerrottiin, että osto onnistuu vain puhelimessa. Puhelun hinta on 1,80 € minuutilta. Liput voi sitten käydä lunastamassa Lippupalvelun pisteestä.

On kyllä vähintäänkin hupsua, ettei netistä löydy ohjetta pyörätuolipaikkojen ostoon.  Olisi myös fiksumpaa, että vaikeammin liikkuvat saisivat lippunsa myös sähköisenä. He niitä eniten tarvitsevat.

Yrittäjyys hyvä, mutta ei haavoittumattoman upeaa

Luin yrittäjän blogia. Hän kuulemma elättää puolta Suomea. Turhaa väkeä siis. 
AI että mä säälin ja vähän inhoankin näitä yksisilmäisiä yrittäjyyden kanonisoijia. Niin paljon kuin haluankin tukea asiakkuudellani asiallisia yrittäjiä.
Yhteiskunta rakentuu eri osista ja erilaisista tehtävistä. Olen tehnyt ikäni palkkatöitä (paitsi Sporessa perustin yrityksen) ja ikäni olen veroja maksanut palkasta. Lisäksi työstäni ovat jossain tilanteessa myös yrittäjät (ainakin yksi...) hyötyneet. Samoin olen asioinut ja ylläpitänyt kulutuksellani yrittäjiä. Ja niin teen jatkossakin.
MUTTA:
Olen jo kauan sitten päättänyt, etten asioi yhdenkään sellaisen yrittäjän kanssa, joka vääntää tota "me ollaan ainoita sankareita" tai "elätän isoa joukkoa turhia ihmisiä" -paskaa. Sellainen on mielestäni hyvin erikoinen lähestyminen.

Rakennetaan menestystä yhdessä.  Ja ollaan sankareita kaikki.

Taasha myö tavattii - Lappeenrannassa kaivamassa muistoja

Terveisii Lappeerannast
Myö käytii vasite äitin ja isän ja miun ukon kans siel pyörähtääs. Ja ai et miu täytyy sannoo, et kyl tuntu hyvält.

Lappeenranta  on kaupunki Etelä-Karjalassa. Vanhempani muuttivat vanhoilla päivillään Helsinkiin. Se tavallinen tarina. Kolme lasta, kaikki vanhempieni jälkeläiset olivat täällä jo. Vanhemmille löytyi hyvä asunto talossa, jossa on tarjolla palvelujakin, ja olivathan he Helsingissä ennenkin pyörineet. Jo opiskeluaikana ja isän ollessa eduskunnassa.
Nyt piti kuitenkin päästä katsomaan tuttuja seutuja, joilla äitini ehti asua yli 70 vuotta muutamassa erässä ja isäkin kuutisenkymmentä vuotta.
Ajomatka oli pitkä, mutta kannattava. Kotiseudulta löytyivät ensin vanha hautausmaa, jolle on haudattu äitini vanhemmat, isoäiti, pienenä kuolleet siskot ja kotiseudun multiin maailmalta tuotu veli. Sitten piipahdimme KAsinolla syömässä. Pitäähän sitä Kasinolla käydä. Patria jäi tällä kertaa väliin, mutta eihän sillä ole enää väliä kun Pesut eivät sitä operoi.
Katsastamassa käytiin myös kaksi äitini elossa olevaa sisarusta. Sisko ja veli. Molempien näkeminen tuntui hyvältä. Iän myötä ihmiset reissaavat vähemmän kylään.
Isää oli myös kiva seurata. Isä tuntee Lappeenrannan hyvin, sillä hän osallistui sen kehittämiseen vuosia valtuutettuna, kaupunginhallituksessa ja kaupunkisuunnittelulautakunnassa. Muun muassa.
Isän kanssa oli kiva mennä kaupungille. Ei päästy koskaan eteenpäin kun aina oli joku tuttu jututtamassa. Ja käy hän vieläkin junalla Lappeenrannan kerholla erityisinä juhlapäivinä. Ovat siellä karjalaisen ystävällisiä tyylikkäälle vanhalle herralle.

Lopuksi kävimme vielä isäni äidin haudalla. Helmi Sofia tuli kaupunkiin poikansa perässä ja jäi minulle mieleen suklaanapeista ja hyvistä lahjakirjoista.

Oli hyvä päivä.

Olen unessa useasti

Lukukausi käynnistyi.
Tänä vuonna tämä on erilaista. Vanhimmainen ei enää suuntaa kouluun.
Keskimmäinen tuntui olevan hyvin innostunut. Lukiolainen saa paljon iloa koulukavereista, uusien mursujen ihmettelystä, koulun lukukauden aloitusrituaaleista ja ihan vaan oppmisestakin. Toivottavasti.
Talo täyttyy taas lomilta kotiutuneist kavereista. Äidin pitää miettiä välipaloja ja kyytejä. hyvä.
Nuorin on vielä ala-asteella. Se on niin erilaista. Kaverit ovat samat vanhat, mutta vähän vanhempia kuin keväällä.
Odotan kovasti, miten kuopuksen luokka kehittyy. Kuka on alkanut meikkaamaan, milloin käynnistyvät kotibileet ja tuleeko lieveilmiöitä. Kaikkea on tullut vuosien mittaan nähtyä. Äiti on aina näköalapaikalla.
Syksy on jännä aika. Pitää ostaa kirjoja. Lisäksi pitää katsoa, että on urheiluvarusteita, soittimet kunnossa, vaatteita kouluun ja varaa harrastuksiin. Kirjoitin joskus, että elokuussa pitäisi saada kaksi palkkaa. Olen edelleen samaa mieltä. Elo-syyskuun aikana ropsahtavat kaikki harrastusmaksut. Jos ei ole muistanut kesällä säästää, nyt on tiukat ajat edessä. Onnea vaan teille muillekin :-). Tänä vuonna aion itse selvitä säikähdyksellä. Ihminen voi oppia. jopa minä.

Lofooteilla peruutuspeiliä tekemässä

Terveisiä Lofooteilta.
Enpä olisi uskonut sinne päätyväni enkä varsinkaan asuntoautolla. Sitä ihminen määrittelee itsensä johonkin genreen ja minä olen määritellyt itseni pois karavaanarigenrestä.
Mutta niin vain vuokrasimme auton ja ajoimme Vaasaan, siitä yli Ruotsiin ja Skandien yli Norjaan.
Hieno keikka siitä tuli. Säät suosivat ja maisemat olivat kerta kaikkiaan uskomattomia.
Jännitystäkin kertyi, sillä eräässä tunnelissa vastaantulija vei meiltä sivupeilin. Kummallakin autolla oli vauhtia 80 km/h ja kolaus oli kova kun kaistallemme eksynyt matkailuauto hipoi kylkeä ja autonosat lentelivät. Oli onni, että selvisimme säikähdyksellä.
Mutta eihän siitä mitään tullut, ajelusta ilman sivupeiliä.
Niinpä hommasimme kaksi meikkipeiliä ja teippiä. Ensin kokosimme sivupeilin rippeet ja teippasimme ne kasaan. Sen jälkeen asettelimme meikkipeilit (asiantuntevan...) tarkasti niin, että ylempi näytti kauas ja alempi auton takakulmaan. Eikös tullutkin hieno?
Kesti muuten kotiin asti.

Ja muita havaintoja matkalta: Norjalaiset ovat ystävällisiä. Lisäksi Norja on silmiinpistävän vauras. Keskellä korpea, Lofooteillakin taloihin on tehty elintasosiipiä ja pihat ovat kunnossa.
Lofooteista: Olimme vain suurella saarella, Andenesissa. Se ainakin oli todella kaunis paikka. Vuoret, ranta, meri, valassafari. Kaikki toimi.
Majoituksesta: matkailuauto oli ok. Sillä pääsi rannnalle majoittumaan ja kun kytkeytyi leirintäalueen sähköön, homma toimi. Hyvin olisi kuitenkin pärjännyt myös majoittumalla edullisiin huoneisiin.
Nuorista: meillä oli niitä mukana kaksi. Kumpikin viihtyi. Matka taittui rattoisasti asuntoautossa.

Mutta: ehkä se, että kuuntelimme Samuli Edelmanin KAravaanarin miljoona kertaa kertoo, että ihan meistä ei karavaanareita vielä saanut. 

Onko tässä ruoassa....? Hankalaksi ilman omaa valintaa

Terveisiä SIlja Symphonyn risteilyltä. Lapsen eka matka ruokavaliorajoitteisena. Enpä ollut koskaan tajunnut, että on ihmisiä, joille muru ”tavallista” leipää tarkoittaa viikon kipuja, mutta nyt varjelen lastani sellaiselta. Kyselin ja tarkistin tiukasti, mitä suuhun saatiin. Keliakia on autoimmuunisairaus, jota sairastava sairastuu jopa parista leivänmurusta koviin vatsakipuihin ja -vaivoihin pitkäksi aikaa. Yhtään tavallista viljaa ei saa syödä. Se tarkoittaa eloa ilman Fazerin sinistä, mutta myös leipää, riisimuroja, lihaliemikuutiota, monia eineksiä jne.

Elämä muuttuu diagnoosin myötä, mutta terveys paranee. Näin on luvattu.  Takana on vaikeat ajat kivuliaan vatsan, tulehduskierteen ja hirmuisen sairauslomamäärän kanssa. Nyt oli kiva mennä kahdestaan vähän hulluttelemaan ja katsomaan erinomainen musikaali laivalla.

Lähdössä meni hyvin kun uudessa pastaravintolassa oli tarjolla herkullista GLUpastaa. Aamupala buffetissa oli pettymys. Leivät olivat kovia ja kuulemma pahoja, mutta sen pistäisin tottumattomuuden piikkiin.

Tukholmaan meistä ei ollut, vaan vaivat pitivät laivalla. Kun meillä on vielä aikamoisia ongelmia vatsan kanssa ja kivut ovat välillä myös kovat, luotimme lupaukseen, että laivalla on kaikissa paikoissa gluteenitonta. No nykyään ainoa päivällä aukioleva paikka on sushiravintola, josta ei sushia (siis gluteenitonta) saa päivällä. Muu tarjonta oli voileipiä ja kassan rouva totesi ystävällisesti, että gluteenitonta ei nyt ole. En antanut heti periksi vaan kyselin, saisiko jostain laivalta hankittua. Ei kuulemma.

Kävelimme neuvontaan ja kysyin, että mitäs nyt tehdään. Sieltä soitettiin vain pienen mutinan jälkeen jonnekin ja luvattiin meille leipä. Istuimme odottelemaan kun tyylikäs herra kävi kertomassa että nyt voimme käydä hakemassa syötävää myös pienokaiselleni. Ja siellä odotti hurjan herkullinen gluteeniton leipä runsaasti täytettynä. Kaiken lisäksi se tarjottiin maksutta ravintolapäällikön ohjeen mukaan. Tuntui ihanalta. Eihän se ole heidän vikansa, että jotkut myrkyttyvät viljasta, mutta nälkä tulee kaikille. Hienosti hoitivat asian.

Illalla kokeilimme buffet-ateriaa. Lasta suretti pastan ja lihapullien kielto mutta syötävää löytyi. Jälkiruoan kohdalla tuli sitten tenkkapoo. Kävimme lukemassa ainesosakirjaa todetaksemme, ettei mikään ihanista jälkiruoista sopinut lapselle. Tiskillä päivysti rouva, joka kävi kanssamme ystävällisesti kaikki jälkiruoat läpi ja huomasi lapsen surun. Rouva kysyi pöytämme numeron ja kas - pientä ihmistä ilahdutettiin hetken päästä lautasellisella tuoreita mansikoita. Lasta nauratti kun äitiä itketti. Ilosta. On tämä ollut sen verran haastavaa ja huimaa, että hyvä palvelu tekee hyvän mielen. Kiitos siis Siljan henkilökunta. Nyt on paljon rohkeampi olo jatkaa gluteenittoman elämän harjoittelua.

Onnellinen muksu

Rötkötin hetken nukkumaan käyvän lapsen vieressä.  Sain vuoden naurut hänen jutuistaan. Melkein 11-vuotias, huumaavan älykäs tyttö on ihan huippuhauska.
Minä: Sä oot kyllä aikamoinen kakara.
Tytär: En oo, kun mä oon ihana ja onnellinen muksu. (suuret käkätykset päälle)
Jäin miettimään meidän juttuja ja lapsen onnea tai elämäniloa. 

Onnellinen lapsi on filosofisesti ajatellen vaikea käsite. Mitä on onnellisuus? Pitääkö lapsen elämän olla kaunista joka hetki vai mitä se on.

Onnellinen lapsi saa olla lapsi. Kaikkine kotkotuksineen, vastuineen, kehitysvaiheineen. Sellainen kuin hän kussakin vaiheessa on. Eikä muuta.  Lapsessa on luonnollista hyvää, jonka uskon kehittyvän jos lapsen antaa kukoistaa.

Onnellinen lapsi tietää olevansa rakastettu. Hän on sitä ehdoitta. Tapahtui mitä vaan ja silloinkin jos äiti ärähtää, hän tietää, että rakkautta on ilmassa.
Omat lapseni, varsinkin kaksi nuorinta, ovatkin joskus kasvattaneet minua hyvin rakentavasti konfliktitilanteissa. Heillä on luja usko siihen, että keskinäinen rakkautemme kantaa.

Onnellinen lapsi tulee kuulluksi. Hän saa sanoa mielipiteensä ja sitä kunnioitetaan. Mutta ei se silti mene aina läpi. Ja silloinkin onnellinen lapsi kokee, että hänen sanoillaan on joka tapauksessa merkitystä. 

Onnellinen lapsi on riippumaton, tavallaan itsenäinen. Hän uskaltaa tehdä omia valintoja ja olla riippumaton kavereistaan ja vanhemmistaan omissa valinnoissaan. Tämä on mielestäni yksi haastavimpia asioita. Samalla kun ollaan riippumattomia, yhteisymmärrys on tärkeää ja kunnoitus. Se, että voidaan jutella asioista rauhassa. Ja että nostamme asioita esiin jo ennen kuin ne tapahtuvat. Silloin on myös tilaa omalle harkinnalle ja valinnalle.

Omanarvontunto onkin ihmiselle tärkeä.  Lasteni kohdalla olen tosi iloinen siitä, että he uskaltavat tehdä omia valintojaan.Luottamus syntyy siitä, että lapsi ja nuori tietää olevansa itse se, joka valitsee oikean ja väärän. Tietää saavansa anteeksi erehdykset, mutta hänen kanssaan on myös etukäteen puhuttu siitä, että valinnan ollessa kohdalla on tiedettävä kuka on ja osattava tarvittaessa sanoa ei.

Ja tästä päästään siihen että onnellinen lapsi hyväksyy epätäydellisyytensä. Oli se sitten koulunumero, iso virhe tai häviö kisassa. Hän tietää olevansa silti tosi ihana ja rakastettu. Onnellinen ja ihana muksu.Tavoitteita pitää ja saa olla. Kunhan ne ovat sellaiset, että ne jaksaa kantaa.

Ja viimeisenä: onnellinen lapsi ei pelkää. Hänellä on hyvä olla.

______________________

Lisäisin vielä, että minä olen hyvin onnekas äiti. Minulla on ihanat lapset, joita on helppo rakastaa, ja jotka uupumatta kehittävät minusta parempaa ihmistä. Kiitollisuus on läsnä. 

Perhe matkustaa. Autolla, julkisilla ja patikalla.

Helsinki on hieno paikka julkisten käyttäjälle. Autokaan ei ole paholainen vaan kaveri useinkin. Vaikka olen siis välillä käyttänyt paljon autoa kun kolmen lapsen harrastukset ovat vaatineet sukkulointia, myös joukkoliikennne on kovassa käytössä perheessämme. Ja aina on päässyt hyvin perille.

Asun perheineni Helsingin keskustassa. Tällaisten perheiden lapset käyttävät joukkoliikennettä luonnostaan. Ratikalla pääsee ja metrolla. Ja joskus junalla. 18-vuotiaan nuoreni mielestä ei ole mitään kiirettä ajaa ajokorttia vaikka vanhemmat patistavat. Nuori sukupolvi pääsee myös julksilla ja kävellen perille. Ajat muuttuvat ja myös vastuu ympäristöstä on tärkeää monille.

Matkustajista 85,2 prosenttia olikin syys–marraskuussa 2014 tyytyväisiä HSL-alueen joukkoliikenteeseen. Ei ihme. Se on oikeasti toimivaa ja innostaa väkeä käyttäjäksi. Liikenne vaatii kuitenkin jatkuvaa kehittämistä, jotta se vastaa muuttuvaan maailmaan. Yksi hauska kokemus on ollut Kutsu+.

Bangkokissa 1990-luvun lopulla asuessani liikkuminen tehtiin aina hengen ja terveyden kaupalla. Nyt se on jo parempaa. Olen asunut myös Singaporessa, missä auton pitäminen on kallista. Perhe teki ratkaisun jättää auto hankkimatta. Olin outolintu ja pyöräilin jonkin verran sekä kävelin läheiseen ostoskeskukseen.  Singaporessa oli erinomainen paikallismetro ja taksit olivat aidosti julkista liikennettä, saavutettavan hintaisia ja turvallisia. Hyvin sujui niin. Kun autoja oli vähemmän ja ostajia enemmän, myös auton vuokraaminen kuljettajan kanssa oli perheelle mahdollista, jos retkeilimme.

Tänään nuorimmaiseni harjoitteli joukkoliikenteen käyttäjän roolia yhdellä tavalla. Neiti oli matkalla tanssitunnille ja huomasi, että äiti ei ollut muistanut (HYI HYI) ladata matkakorttia. Hieman harmistunut lapsi soitti ja oli huolissaan, kuinka käy. Kokeilimme kortin latausta HSL:n automaatilla puhelimitse tehdyn etäneuvonnan avulla. Ei tult mittää. Ja sanottava on, että ei ole äitikään aina kovin innostunut latausautomaatin käyttäjä. Hetken mietimme, mitä teemme, mutta sitten kekkasin. Lapsi meni Ärrälle ja kiltti setä latasi kortin. Lapsi naputti maksun maksukortillaan ja homma oli hoidettu. Hienoa. Taas sai metro yhden tyytyväisen käyttäjän.

Aurinko paistaa ja ilmasto muuttuu. Keväiseksi ja muuten.

Outoa ja lämmintä.  Mistä sekin johtuu?
Kevät tekee tuloaan ja on aika käydä leikkaamassa omenapuun vesioksat. (vielä juuri ja juuri ehtii)
Samalla harjailemme runkoja, joissa on kivoja piiloja omenankehrääjäkoille. Mokoma vihulainen pilaa koko ilon puutarhasta eikä pakkanenkaan ole tänä talvena auttanut ötököiden torjuntaa. (bloggasin ötökästä ja sen torjunnasta heinäkuulla)
 Outo kevät tosiaan tämä kun alkaa ihan väärään aikaan. Mutta ei tämä ihan poikkeuksellinen ole. Vuonna 2008 laitoin maan kätköön sipuleita uudenvuodenaattona. Vuoden tai kahden tilastointi ei kerro koko maapallon trendeistä. Yksittäinen vuosi ei ole todiste ilmastonmuutoksesta, vaan sen todistavat monet kunnioitetut asiantuntija selkeillä esimerkeillä.
 Olin tuossa viikko sitten risteilemässä kokoomuslaisten kanssa. Energiateollisuus puhui tulevista mahdollisuuksista sekä energia-alan tulevaisuudesta. Tilaisuudessa eräs arvovaltainen henkilö kyseenalaisti ilmastonmuutoksen olemassaolon.
Energiateollisuuden edustaja totesi hyvin, että hän toivoo puhujan olevan oikeassa siinä, että ilmastonmuutosta ei  pelkäämässämme muodossa tapahtuisi. Mutta samalla hän totesi, että uusiutuvat energiamuodot, innovaatiot luonnonvarojen kulutuksen pienentämiseksi, energian säästäminen jne. ovat kaikki asioita, joista on meille kaikille ja luomakunnalle hyötyä. Vaikka siis olisimme väärässä ilmastonmuutoksen tulosta, eikö olisi järkevää elää kohtuullisemmin.
Ihan fiksua puhetta minusta. 

Terveyskeskus ei ole mun kaveri. Hävettävää itkettikin

Olen vuosien mittaan yrittänyt lukuisia kertoja käyttää helsinkiläisiä terveyskeskuksia. Minussa on jotain vikaa tai sitten niissä. Ellei joku perheessä ole niin suuressa vaarassa, että meidät passitetaan suoraan erikoissairaanhoitoon, tulen joka kerta terveyskeskukseen yhteyttä ottaessani hirveän vihaiseksi tai surulliseksi. Lääkärille ei pääse, hoitajat ovat ylenkatseellisia arvioissaan ja tunteja kuluu. Jos jonottaa paikan päällä, hoitaja soittaa lääkärille ja kertoo tämän todenneen linjan läpi, että ei teitä mikään vaivaa.  Lopuksi päädyn yleensä maksamaan kalliin yksityislääkärin hinnan, jotta lapsi saisi hoitoa. (Muokk.Olen aiemmin kirjoittanut terveydenhoidosta kehuen. Ja aiheesta)

----------------

Mutta varsinainen tarina alkaa kahden viikon takaa ja jatkuu eiliseen iltaan. 

Lapsi sairastui ja oli tuskainen. Hoitoa tarvittiin. Terveyskeskus ei oikein kesken työpäivän tullut kyseeseen. Sieltä soitetaan takaisin johonkin aikaan, ja jos ei työpaikalla pääse vastaamaan, uutta puhelua ei ehkä tulekaan.

Varasin siis ajan yksityiselle lääkärille, vaikka hiihtoloma oli syönyt kukkaroa kivasti. Samalla kun pieni tulehdus hoidettiin, kokenut lääkäri kaappasi puheistani tärkeän lauseen ja kysyi, tehtäisiinkö lisäkokeita. Ja näin saatiin selville jotain, mitä en osannut arvatakaan. Ja saman tien lähete erikoissairaanhoitoon. Hienoa. 

Kävi kuitenkin niin, että lapsen tulehdus uusi kutsua odotellessa ja mietin, mitä tehdä. Ei ollut vielä suhdetta sairaalaan. En tiennyt, liittyykö uusi tauti mihinkään löydettyyn ja tarvitsin neuvoja. No soitin terveysneuvontaan ja heidän ohjeensa mukaan terveyskeskukseen. Terkkarista takaisinsoitettiin ja kerrottiin, että jos minä olin erehtynyt yksityiselle he eivät kyllä vastaa mihinkään. Ja että omaa syytä tällainen sekoilu. Kyllä ne kutsuu sinne erikoishoitoon. Erikoishoidossa oltiin ystävällisiä, mutta kehoitettiin ottamaan yhteyttä ”omalle terveysasemalle” (ikiliikkuja…)

Lapsi sairastui pahemmin päivän mittaan ja ajattelin olevan viisasta viedä hänet terveyskeskuspäivystykseen, jotta tulevassa hoidossa olisi pohjatietoja. 

Lastensairaalan tiloissa kohtasimme upeat hoitajat, joiden ystävällisyys jaksaa minua aina ihmetyttää. Mutta lääkäri olikin sitten toista luokkaa.

Menimme sisään ja tämä 15-vuotiaalta näyttänyt sälli tuskin tervehti. Kääntyi selin ja ryhtyi kirjoittelemaan. Minä yritin kertoa asiaamme, mutta hän ei halunnut kuulla vaan kirjoittaa. Tiesin mikä oli tulehtunut ja olisin toki voinut sen kertoa. Mutta kun en saanut.

Lääkäri kielsi minua puhumasta, kun kyllä 10-vuotias osaa kertoa itse. Ryhtyi sitten kiväärikuulustelemaan lasta aikuisten sanastolla. Selin meihin. Eikä mennyt muuten ihan putkeen heidän kommunikaationsa.

Olin huolissani uusineesta tulehduksesta ja kysyin, voisinko jotenkin vaikuttaa lapsen tilanteeseen erikoishoitoon pääsyä odotellessa. Nuori lääkärisankari ilmoitti minulle, että tämä on kuule päivystys ja minulla ei ole mitään velvoitetta eikä halua hoitaa tuollaisia pitkiä asioita tai edes vastata yhdellä lauseella. Kysykää omasta terveyskeskuksestanne. Kun totesin, että ei meitä sinne huolita, hän käytti yliaikaa vastaanottoomme kertomalla, kuinka hankalia ovat kaltaiseni vanhemmat, jotka seilaavat yksityisen ja julkisen terveydenhoidon välillä ja kuinka häntä kaltaiseni hankalat ihmiset harmittavat.

Olen jo aika vanha ja kokenut kolmen lapsen äiti, joka on kovaksikeitetty. Silti rupesin tuon kaiken jälkeen aitoine huolineni itkemään. Millaista onkaan yksinäisellä, rahattomalla äidillä tai isällä, jota tönitään ja haukutaan ja jätetään auttamatta. Minullekin olisi riittänyt kaksi ystävällistä rauhoittavaa lausetta.

Mietin koko ajan, komennanko lapseni hetkeksi käytävään ja koulutan hieman lääkäriä. Se ei kuitenkaan tuntunut houkuttelevalta vaihtoehdolta: lapsi oli sairas ja häiriköivät vanhemmat eivät liene kovia suosikkeja missään.

Olisi kyllä kiva nähdä terveydenhuollon järjestelyissä raha seuraa asiakasta –mallia käytännössä. Voisi edes yrittää äänestää jaloillaan. Mutta sitä ennen muistuttaisin, että ihmiset ovat heikoimmillaan sairauksiaan ja varsinkin lastensa asioita hoitaessaan.


------

Muokk. 11.3.
Ja pisteet reagoinnille. Sain juuri ylilääkäriltä sähköpostia. Tyylikkään pahoittelun ja lupauksen, että nuori henkilö saa opastusta asiakkaan kohtaamisessa. Tästä huolimatta se, että joku vastaisi kysymyksiin joita päässäni liikkuu, olisi kans kiva. Mutta asia korjautuu jos pienen potilaan suunitelma lastenlääkärin urasta pitää vielä 8 vuoden päästä, abikeväänä. :-)