Vanhaa hiihdonopea ilahduttaa kovasti se, mitä suurilla
silmilläni olen nähnyt tällä viikolla.
Rukalla on näin hiihtolomalla aikamoinen meno. Porukkaa on
niin paljon, että maalaistyttöä hirvittää, ja tuulen tuiverruksen pakottamana
suljetun tuolihissin puute näkyy melkoisina jonotusaikoina. Katteet tuntuvat
olevan kohdillaan ainakin kuppiloissa. Siinä ei auta olla köyhä tai kipeä. 70-luvulla
ala-asteen opettajapariskunta pystyi viemään lapset Vuokattiin. Asuimme
lomakylän vessattomassa mökissä ja laitoimme ruoat itse.
Vuokatin maastot olivat minulle unelmien täyttymys. Kilometrejä
kertyi hiihtäen ja tunteja kului rinteessä, jossa ei siihen aikaan vielä ollut
tungosta. ”Pujottelu” ei vielä ollut mikään kansallislaji. Kotona
Lappeenrannassa harjoittelimme Huhtiniemen rinteessä, jossa ei ollut hissiä.
Siinä se sisu ja kunto kasvoi, kun tamppasi nahkamonoissa ja puusuksilla
päästäkseen 15 sekunnin vauhdinhuumaan. Hissi oli ylellisyyttä.
Hissit olivatkin vähän erilaisia kuin nykyään. Ankkurit
olivat puisia ja niiden pintaan kertyi jäätä, joka sitten suli peräsimen alla,
kasteli laskijan ja housuissa oli kiva jääkerros päivän päätteeksi. Mutta hällä
väliä. Urheilumeininki valtasi kaikki. Ja melkein kaikki tunsivat toisensa ja
palasivat paikan päälle loma toisensa jälkeen.
Nyt kaikki on niin kovin hienoa. Hissit ovat hienoja,
kahvilat ovat hienoja ja laskijat ovat hienoja. Se on ilo havaita, että reiluus
ei ole kadonnut. Porukat ovat hyväntuulisia ja reippaita.
JA hiihtokoulu on hyvä idea edelleen. Vaikka itse voin sanoa olleeni oiva ope 20 kg sitten, lapsi sai hiihtokoulusta hyvät alut lomalle ja kyllä kannatti. Ja pakko sanoa, että opet ovat edelleen ihan yhtä kauniita ja komeita kuin mun aikoinani. Tuli ihan ikävä niitä aikoja.