Naapurirealiteetteja polvenkorkuisesta

70-luvun alkupuolella kotiin odotettiin vieraita. Heillä oli huonosti istuvat, jännät puvut ja he haisivat erilaiselta. Äiti tarjosi pientä purtavaa ja me lapset lauloimme. Vieraat jättivät lähtiessään kasan LP-levyjä, mahorkan hajun ja – aukon kirjahyllyyn. Kaikki siellä oleva ei ollut miellyttänyt. Kyllä minä tiesin, mistä he tulivat, nuo vieraat.

Suomen ja Venäjän suhteet ulottuvat hyvin monelle alalle. Muutama vuosikymmen tässä välissä teki niistä ehkä tekopyhiä, ja sitten tuli välinpitämättömyys. Meillä on kuitenkin melkoisen iso ja arvaamaton naapuri, jonka kanssa on pitänyt opetella sinnittelemään.  Toivottavasti osaamme sen nytkin. Maa kuuluu kolmen suurimman kauppakumppanimme joukkoon, on sotilaalliinen mahti ja pysyy paikoillaan, teimme, mitä teimme.

Joskus ajoimme rajan lähellä. Silloin pelotti: jos ne vaikka hakevat meidän sinne Neuvostoliittoon. Pienestä saakka olin tiennyt, että siellä sijaitsevat isäni suvun maat. Koti-Karjalaan jäi palveluyhteiskunnan dynamiikalla toiminut Terijoki, kansainvälinen ilmapiiri ja paljon suvun ylpeyttä. Joka vuosi kävimme Terijoki-juhlilla. Lapsena muistan niissä olleen uhoa ja haikeutta mukana, mutta hiljalleen löytyi kulttuurin ja historian vaalimisen henki.

Synnyinkaupungissani Lappeenrannassa naapuruus on aina ollut vahvasti läsnä: rajaa on siirrelty, sotakorvaukset kulkeneet kauttamme, kaupunkilaiset ovat työllistyneet tekstiilin, puun, vähittäiskaupan ja palveluiden avulla venäläisellä rahalla. Lappeenrannan ammattikoulun juhlasalissa vieraili neuvostoliittolaisia ystäviä. Oli komeaäänisiä miehiä sekä tanssivia miehiä, naisia ja lapsia. Kaikille taputimme kohteliaasti, vaikka salaa vähän haukotutti kun kielikin oli vähän vierasta.Isä kävi Moskovan olympialaisissa ja kiroili -erittäin poikkeuksellisesti - kun tankit vyöryivät Afganistaniin.

Luin koulussa Venäjää, vaikka se ei ollut suosittua. Samalla opin jotain kulttuurista ja ihmisistä. Kuudentoista vanhana löysin itseni broilerimatkalta Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyttä juhlistavalta festivaalilta Moskovassa. 10 päivää Neuvostoliitossa.

Moskovassa näimme Kansantalouden saavutusten näyttelyn: Se oli surullista. Yhtä aikaa niin paljon hienoa (kuten sputnik) ja yhtä aikaa niin paljon rappeutunutta katsottavaa. Eivät tainneet uskoa enää itsekäään.

Moskovan pioneeripalatsin portailla soitin kitaraa ja muutamansataa suomalaista lauloi. Tunnelma oli iloinen. Se muuttui äkisti, kun paikalliset yhtyivät laulajiin. Miliisit pistivät pillit päälle ja hajottivat hetken. Rajat ylittävä ystävyys oli soveliasta vain muotissa pysyessään.

Kaakkois-suomalaiset matkasivat festivaalin kesken Pihkovaan. Illanistujaisissa oli puhjeta kapina. Virallisen, hyvin johdetun keskustelun ja Aleksandr Puškinin ylistyksen sekaan tuli paljon puheenvuoroja, joita johto olisi halunnut hiljentää. 16-vuotiaan maailmassani oli kovin vähän ymmärrystä siihen, kuinka syvältä tarve eriytyä virallisesta totuudesta kumpusikaan. 

Perheemme purjevene oli, jos ei ensimmäinen, ainakin lähes ensimmäinen suomalainen huvivene, joka kiinnittyi Viipurin satamaan sodan jälkeen. Pursiseura, jota isä johti, järjesti yhdessä viipurilaisten kanssa sittemmin regatan, johon minäkin osallistuin. Lappeenrantalaiset muistelivat hekotellen ensimmäistä tapaamista: silloin jotkut uskalikot olivat kivunneet linnan torniin ja nostaneet sinne Suomen lipun. "Provokaatio!", saattaisi huutaa eräskin dosentti.Veneessä istuimme ja mie tulkkasin. Sanakirjana taisi olla puhdas kirkas isäntämaan tuote. Ihmiset olivat mukavia ja syntyi aitoa ystävyyttä.

Mieleen on myös jäänyt Akavassa työskennellessäni sattunut tapaus, jossa miespuolinen neuvostoystävä tuli naisten saunaan saakka pyytelemään lahjuksia. Ihan siellä niitä ei ollut jaossa. Pesukoneen olisi mm. halunnut. Ja lenkkareita. Mutta tämä herra oli sitten (tukahdutetussa) kapinaryhmässä hieman myöhemmin. Tulipa nähtyä sekin ihmistyyppi.

Lisää voisin kertoa todella lukuisasta määrästä matkoja Terijoelle ja Pietariin. Hienoista kohtaamisista tältä Venäjän ajalta. Ehkä kuitenkin jätän toiseen kertaan.

Meidän ei pidä kyyristyä nurkkaamme. Natoakin harkitsisin jos meidät sinne huolitaan. Mutta vasta sitten, jos ja kun ajat rauhoittuvat. Meidän pitää vastakin olla osa vahvaa Eurooppaa, joka muodostaa uskottavan, kunnioitetun keskustelukumppanin ja joskus vastavoimankin Venäjälle. Silloin naapuruus on parhaimmillaan.

Työkaveruus, tuo taitolaji tukeville ihmisille ja ja arvostuksen antajille

Vietämme työpaikalla aikamoisen leijonanosan elämästämme. Hyvä työyhteisö on sellainen, jossa on hyvä tehdä työtä, mutta myös elää elämäänsä. 

Hyvä työkaveri tekee, minkä lupaa, auttaa tarvittaessa ja on suht hyvällä tuulella. Hän saattaa tietää verkoston tai tietolähteen, jonka avulla käsillä olevat hommat hoituvat. Hänen kanssaan voi ideoida ja löytää ratkaisuja. Häneltä saa palautetta. Ja hätätilassa hän vielä lohduttaa, jos jokin homma menee pieleen tai muuten vaan v.taa, ei kun harmittaa. 

^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^

Olen itsekin vain lähes täydellinen työkaveri, vaikka lukijani varmasti toisin uskovatkin ;-) Yleensä olen kuitenkin saanut hyvää palautetta työtoveruudesta ja siitä, että luon ympärilleni hyvää henkeä.Ja sellainen pyrin olemaan: asioita eteenpäinvievä ja luotettava ihminen, jonka kanssa saa, mitä tilaa. 

Kuten ihmiset aina, olen joskus huonolla tuulella ja joskus tunnen tarvetta vetäytyä tai vaikutan tiukalta ja pelottavalta nuoremman silmissä.  Jos huomaan tällaista, pyrin petraamaan, sillä mielestäni työpaikka on työntekemistä ja onnistumisia varten.

Erityisesti arvostan sitä, kun työkaveri koputtaa olkaan ja pyytää sivulle ja kertoo, missä voisin parantaa panostani.Silloin olen iloinen sekä työtoveristani että siitä, että minua on haluttu kannustaa kehittymään.

^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^

Tänäänkin oli ihan monipuolinen työpäivä ja osallistuin joihinkin palavereihin. Olen sillä lailla etuoikeutettu, että saan työskennellä hyvin älykkäiden ja pystyvien ihmisten kanssa.
Jos et halua lukea urputtelua turhasta, hyppää lopun yli.
Tänään jäin kuitenkin pohtimaan hyvää työtoveruutta..Minusta erääseen kokemukseeni sisältyy jotain hyvän työtuttuuden ytimestä. (tapahtuman henkilöt tai heidän osastonsa/tiiminsä/muu identiteettinsä ei ole - minua lukuunottamatta - tästä pääteltävissä)

Yhtessä palaverissa hämmästyin. Tunnen ja törmään työssäni jonkin verran henkilöön, joka haluaa paljon vertaistukea. Homma toimii usein molempiin suuntiin: Olen itsekin saanut häneltä materiaalia työhöni. Työtuttuni usein valittaa, ettei saa arvostusta tai tukea tai että hänen panoksensa johonkin jää huomiotta kun muut omivat kunnian. Kuuntelen häntä ja olen todennut usein, että mielelläni haluan häntä olla buustaamassa.Niin sitä tehdään työkaverille.
Joitain aikoja sitten tämä henkilö pyysi apua erääseen tehtävään, johon minun osaamiseni toisi lisäarvoa. Tietenkin sovin hänen kanssaan palaverin. Kehitimme hyvän idean, ja sille vielä hyviä toteuttajia. Väitän, että panokseni oli merkittävä. 

Tänään tämä henkilö esitteli eräässä palaverissa ideariihemme tulosta. Nyt se olikin hänen ja osittain erään  merkittävän henkilön kehittämä, kuulemma. Mie piirustin paperiin ja hihittelin. Samalla muistin, että paljon tarvitaan luottamuksen saavuttamiseen, mutta vähän taas tarvitaan luottamuksen muuttumiseen vähemmäksi luottamukseksi.

 Pohdittuani tapahtuman merkitystä  päädyin siihen, että huhhahhei ja olipas hassu juttu. Jotain siitä jäi kuitenkin minua kaihertamaan. .En mä oikeasti tarvinnut tuosta erittäin pienestä asiasta kunniaa, tuollaista sattuu usein.
Se, mikä sai minut tätä vatvomaan, oli ristiriita henkilön omien tunnustuksensaamistarpeiden ja toteuman välillä.  Töissä ei olla vain keräämässä pikavoittoja, vaan rakentamassa yhteistä onnistumista. Meillä onkin työyhteisössäni paljon ihmisiä, joille kiitoksen jakaminen ei ole vierasta. Paljon hyvää henkeä ja yhteisöllisyyttä.

Sellainen oli se tarina. Eiköhän se nyt unohdu kun sain sen jakaa. Ettehän kerro kellekään, että tällaisia mietin!

 

Kasvattaja kasvaa kasvavan kasvatuksessa. (tai sit menee hermot)

13 -18 -vuotinen nuori koettelee vanhempiaan joskus huimastikin.  Joskus tuntuu, että toinen ei vain voi olla ihan terve, kun se ei tajua, kuinka sitä rakastaa. ja että sille haluaa hyvää.  Se vaan pitää vanhempaansa ja lähes koko ympäristöään vihollisena. Siinä sitä on huippuäiti vieteri venytettynä. Ei oo helppoo, ei. Vastakkain on nuoren oikeus kasvaa itsenäiseksi, arvonsa tuntevaksi ihmiseksi ja toisaalta vanhemman oikeus vielä ohjata. Ja ihan vain rakastamisen vaikeus.

Olen jostain syystä ollut magneetti lähiaikoina. Vedän puoleeni vertaistukea hakevia vanhempia. Johtuisko siitä, että omien lasteni ensimmäinen erä alkaa jo (silloin tällöin) latentoitua normaalimpaan mielentilaan.

---------------------------

Yksi tuttu kertoi suunnittelevansa tyttärensä lähettämistä vähäksi aikaa entisen puolison luokse asumaan. Tytär, 15 vuotta iältään, oli saanut hirveän raivokohtauksen ja ihan peräti huutanut ja haukkunut kotiporukoita. Äiti ja sisarukset olivat kuulleet joukon satuttavia ja voimallisia totuuksia itsestään. Mieleen oli jopa tullut, että ”Entäs jos se lyö”. 

”Siis minun tyttäreni. Ysin ja kympin oppilas ja oikeasti hyvin kasvatetttu. Ajattelin, että se on tullut hulluksi. En todellakaan halua asua tuollaisen ihmisen kanssa”, tuttavani summasi 

Meillä meinasi mennä välit kun en oikeastaan suostunut päivittelemään tapahtumaa tai pitämään sitä poikkeuksellisena ja kielsin ehdottomasti tuottamasta lapselle tunnetta hylkäämisestä. Tämä älykäs nainen ei ollut koskaan törmännyt siihen, että murrosikä tekee lapsistamme aggressiivisia, vainoharhaisia otuksia, joihin ei nyt vaan saa kontaktia juuri sillä hetkellä. Mutta joihin kyllä kannattaa tuhlata aikaa ja energiaa ja hyvä tulee. Onneksi paikalla oli kolmaskin vanhempi, joka kertoi, että murkun ajoittaiset raivarit ovat normaalia, tervettä kehitystä, ei merkki kieroonkasvamisesta tai vanhemman epäonnistumisesta kasvatustehtävässä. 

---------------------------

 Minusta juttu on niin, että jos nuori osaa pääasiassa käyttäytyä ja on hellä jollekulle, pienet ukkosmyrskyt eivät juuri haittaa. (toki niitä pitää nuorelle itselleen päivitellä, ettei hän luule huonon käytöksen olevan hyväksyttävää)

----------------------------

Toinen äiti  kirjoitti minulle sätissä ja kertoi, että hänen musiikkia harrastavat lapsensa olivat tehneet lakkoa. Nuottikirjat olivat lentäneet, pianonkannet paukkuneet ja lopettamisilmoituksia ja ”Ihan samaa” oli kuulunut runsaasti juuri ovella olevasta tutkintosuorituksesta riippumatta (tai ehkä sen paineista johtuen). Ihailin sitä tiukkaa ja rauhallista otetta, jolla tämä äiti oli ohjannut lastaan ja auttanut pääsemään takaisin normaaliin työtahtiin.

Oma äitini sanoi aikoinaan, kun halusin 13-vuotiaana lopettaa soittamisen, että "Saat lopettaa, kun murrosikä on ohi. Huippumurkkuna en anna lopettaa, ja tulet olemaan siitä kiitollinen." Niin olinkin. Olin panostanut musiikkiin loputtomia harjoitustunteja ja nautin silloin salaa soittamisesta, vaikkei se ollut kovin muodikasta teddy-girlille. Samana vuonna voitin sävellyskisan ja musiikki jäi muutenkin osaksi elämääni tänne asti.  

---------------------------------

 Uskon, että nuori, jolle perustellaan vanhempien typerät vaatimukset arvostaa sitä, että hänestä välitetään.

--------------------------------

Itse esitin tänään ruokapöydässä "hillitysti" kolmen viikon kertymän ja tämän aamun lisämausteisen näkemyksen sinänsä ihanien nuorteni suhtautumisesta yhteisen kotimme hoitoon. JA lisäksi ajatukseni henkilöistä, jotka ovat melkoisen etuoikeutettuja, ja saavat 70% asumisen yli jäävästä nettopalkastani harjoituksiinsa. Oli hiljaista porukkaa. Aivan hiljaista. Kuulemma siksi, ettei kanssani edes kannata keskustella, koska vain raivoan enkä osaa käyttäytyä tai välittää muista. :-D
Odotan mielenkiinnolla, missä vaiheessa huomaan jotain muutosta rakastamieni nuorien käytöksessä. Valitettavasti pyykinpesun ja siivoojan käyntien katkeaminen nuorten huoneissa vaikuttaa vasta viiveellä. Mutta toivon, että ennen noiden vaikutusten eskaloitumista vuosien työ ihmiseksi kasvattamisessa näyttää voimansa. Oikeasti. Minusta vanhemmuudessa vaikeinta on se, kun rakastaa lapsiaan niin paljon, että on vaikeaa olla ikävä ja tiukka vaikka se olisi nuorille parhaaksikin. (ja mun hermoille) Kyllä kai ne tietää, että rakastan heitä. Tietää ne vaikka muuta väittävätkin.  Ehkä olen joskus osaamaton,  mutta kai se riittää, että on riittävän hyvä vanhempi.