Olen ehkä parhaimmillani

Havahduin siihen tänä iltana. Minä en näytä tuolta. Katselin 30 vuotta hitusen ylittäneitä, kauniita, reippaita, terveitä, muusikkoja  konsertissa. Tajusin luulevani itseäni samannäköiseksi, mutta…. en kyllä vissiin enää ole. Kun 45 vuoden rajapyykki tulee täyteen, säikähtää ekaa kertaa sitä, että tästä ei nyt kyllä nuorruta. Ihokin näyttää valokuvissa samanlaiselta kuin lapsena inhoamani ”tätien” iho.

Toisaalta sitä on kyllä aika montaa angstia vapaampi. Ja olen mielestäni silloin tällöin viisas. Itse asiassa luulen olevani nyt ihan parhaimmillani ihmisenä. On se minulle kunniaksi tai ei.

Asenteet ovat käyneet läpi vapautumisen, tiukkis-vaiheen ja nyt elän kaikelle hymähtelevää täti-ihmisvaihetta. Nauran nuorempien tarpeelle olla tärkeitä, korostaa pätevyyttään, jota eivät äitiydet, naiseus, ihan vaan se, että on iloinen ihminen, haittaa. En jaksa hermostua kaikesta, mitä joku sanoo tai tekee, suvaitsen paljon enemmän kuin joskus. Uskallan rakastaa ja olla rakastettu. Kunnioitan lapsiani ja vanhempiani.

Toisaalta tiedän kyllä, mitä en voi sietää. Ja auta armias sitä, joka osuu silloin tielleni. Hän tehnee parannuksen pelkästä säikähdyksestä :-) Ja: olen ihan oikeasti usein ylpeä siitä, että olen oppinut jotain elämästä: perhe-elämästä, politiikasta, ammatillisia taitoja, elämänviisautta, rakkautta.

Murehtiminen on asia, joka luetaan usein naisten piirteisiin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tässä ”maailman parhaassa” iässäni murehdin paljon vähemmän kuin joskus. Lisäksi omien asenteiden suhteuttaminen ympäristöön ohjaa kestämään kaikenlaista.

Joskus käy kuitenkin niin, että murheet painavat. Joskus jopa huolet yllättävät. Joskus tuntuu, ettei sitä riitä työssään ja kaikkien mielestä saisin häipyä jonnekin kuusikkoon. Sellaisina hetkinä kaivan lopulta esiin järjen ja – mietiskelyn. En mitään syvällistä itämaista, vaan ihan sellaisen kotitekoisen. Toistan vaikka pientä kannustusta, enkä päästä suruja noiden kannustusten läpi mieleeni. Voi että sellainen tekee ihmiselle hyvää.

Osuttuani kokeilemaan uutta, huomasin harrastaneeni omatekoista mindfullnesia, jossa keskityn rentoutumaan ja vältän suruja. (jos olis aikaa, sitä vois kokeilla ohjatustikin useammin) Keskittyminen kehon järjestelmälliseen rentouteen voi toimia ihan hyvin.

 Luulen, että tällaisiin en olisi kyennyt nuorempana. Silleen voin sanoa, että ikä tekee hyvää.Olen tosiaan nyt ehkä parhaimmillani.

Pelatkaa, lapset, vaan pysykää järjissänne

Psykologi Jari Sinkkosta pidetään puolijumalana. Varmasti usein ansaitusti. Yle julkaisi yhden lukemattomista Sinkkosen puheenvuoroista.Tällä kertaa liittyen vanhempien velvollisuuteen noudattaa ikärajoja. Sääntelyn luvatussa maassa kaikenlaisia sääntöjä riittää kyllä rikottavaksi tai huomiotta jätettäväksi.

Hienoja ajatuksia, ja niitä voi noudattaakin, ainakin pienten kanssa. Ei lapsen pidä joutua kohtaamaan liikaa pelottavia asioita. Tuossa tapahtuu kuitenkin iso liikkuma sitten kun lapset ovat yläasteella. Silloin jopa koulu avaa maailmaa niin paljon, etteivät vanhemmat tahdo mukana pysyä. Kaverit nostavat myllertävän otsalohkonsa kannustamana esiin ihan kuinka hurjia asioita vaan. Silloin on tärkeää, että on avoin, rehellinen suhde, jonka kautta lapsi/nuori voi keskustella monista asioista vanhemman kanssa.

TV on helppo juttu. Itsestäänselvien väkivaltajuttujen, Salkkareiden yms. väistelyä on vielä helppo perustella lapsille, mutta miten selittää esim. se, että ei halua lasten oppivan maailmankuvaa, jossa joku aina tippuu porukasta, saa potkut, epäonnistuu, on luuseri ja vapaasti mollattavissa. Moni koko perheen näennäisharmittomaksi viihteeksi konseptoitu telkkariohjelma perustuu siihen. Olen joskus sanonut lapsilleni, että jos ohjelmassa on sellaisia ihmisiä, tai tapoja, joiden kanssa ei haluaisi olla elävässä elämässä tekemisissä, miksi katsoa heitä telkkarista. No ehkä opiksi. 
Pelimaailmaan tultaessa Olen omalla kohdalla kyllä aika paljon noista ikärajoista joustanut. Nuorteni kielitaito on kehittynyt ihan mahtavasti. Niin suullinen, kun pelatessa skypetetään kuin kirjallinenkin: peleihin kirjoitetaan. En usko, että pelaamattomia esim. hirveästi nössötellään, mutta jos peliä ei ole tai siitä ei tiedä, saattaa olla aika lailla syrjässä porukan keskusteluista. Ei GTA5 ketään kultaa, mutta tuskin tuhoaakaan. Vaikka joskus annetaan periksi, se ei tarkoita, että kaikessa mentäisiin muiden päättämien sääntöjen mukaan: Esimerkiksi pojallani on 15-vuotiaana pokkaa sanoa missä vain, että pisaraakaan en ole ottanut enkä savuakaan vetänyt ja olla siitä ylpeä.
Minäkään en ole koskaan kannustanut lapsiani katsomaan vaikka salattuja elämiä tai kaiken maailman bigbrothereita. Lapsissa, vanhemmissa, elämäntilanteissa ja reaktioissa on eroja. Siksi tuo Sinkkonenkin kannustaa kaikessa tiukkuuteen, luulen. Me ylisuorittajat pohdimme myös vanhempana tekojemme oikeellisuutta. Toisaalta: joskus on kiva katsoa nuoriaan ja olla heistä ylpeitä siksi, että he ovat oppineet, keitä ovat ja millaisia arvoja haluavat puolustaa.

Tämä kaikki siis jo yläaste- ja lukiolaisikäisten vanhempana. Ala-asteella olin vielä heille tiukkana ja pienimmälle (9v)  edelleen!  On selvää, että valistunut vanhempi seuraa lapsensa tilaa: mielialaa, reaktioita, kuntoilun määrää, kavereita ja vaihtaa tarvittaessa toimintalinjaansa.

Jonnekin muualle.... Meidän Helsinki?

Kaupungin omistajuus jakaantuu aina erilaisiin tarpeisiin.Olen keskusta-asuja. Jaksan hämmästellä sitä, että kaikkien muualla asuvien mielestä meidän pitää hyväksyä oman kotimme lähelle kenen tahansa vaikka keskiyölle ideoima tapahtuma. Meidän itsekkäät automme estävät muiden ihmisten pyöräilyn ja parkkeerauksen. Meidän kykenemättömyytemme ymmärtää todellista kaupunkilaisuutta estää ihmisiä järjestämästä milloin mitäkin aamuyöhön kestävää tapahtumaa. Sitten meitä kehotetaan muuttamaan jonnekin, missä meidän itsekäs, ei-kaupunkilainen asenteemme ei haittaa muiden harrastustoimintaa.

 Sama ei päde muualla. Kirjoitin riemastuneena työmatkallani Lehtisaaressa kunnostetusta pyörätiestä Facebook-päivityksessäni. Kommenttiketjusta selvisi, että Lehtisaarelaiset ovat huolissaan ”valtavasta” pyöräliikenteestä saaressaan.
Tämä sai minut miettimään kaupungin omistajuutta.
Oman kotini luona, Pitkänsillan kupeessa, on todennäköisesti yksi Helsingin vilkasliikenteisimmistä pyörätieristeyksistä. Niin vilkas, ettei lasta voi päästää sen yli koulumatkallaan. Mutta niinhän se on kaupungissa. Työmatkani varrella on myös Baana: siellä pääsee eteenpäin, mutta Ruoholahdentiellä mietin usein, miltä mahtaa asukkaista tuntua, kun me kaikki ajamme huimaa vauhtia uusilla pyöräteillä heidän kotikulmillaan. Jollain on halua rajoittaa toisten kaupunkilaisten liikumista  "minun alueellani". On oletus, että jossakin asuvalla on enmmän oikeuksia kuin jossain muualla asuvalla.

Me emme kukaan omista kaupunkia, me olemme sen osa. Se on niin kovin tilannesidonnaista miten meistä jokainen näkee sen.  Me vaadimme suvaitsevaisuutta ja kestokykyä muilta, mutta oman kotimme lähellä ei saa mikään muuttua.
Tiedämme kyllä, että kaupunkiin pitää mahduttaa uusia asukkaita, mutta se pitää tehdä ”jonnekin muualle”. Liikenneväyliä ja joukkoliikennettä tarvitaan, mutta ”jossakin muualla”. Konsertin vuoksi valvovat voivat puolestamme muuttaa ”jonnekin muualle”.  Konsertin voi pitää "jossain muualla". Työmatkapyöräilijät polkekoot ”jossain muualla”. Autoilijoille emme ehkä voi enää mitään.
Mitäkö kaipaan? Ainakin kykyä joustaa ja antaa tilaa. Silleen sivistyneesti, itsestä aloittaen. 

Hyvä päivä

Hieno tiistai. Ihan tavallisia töitä.

Iltapäivällä kotona keittiö pursusi äänten sekamelskaa: porukka odotteli meillä bigband-harkkojen alkua. Leivät katosivat nälkäisiin suihin ja tunnelma oli iloinen.

Käväisin eduskunnassa ja katselin pääministeri Kataista, joka pursusi enemmän energiaa kuin muistinkaan. Ja puhui viisaita muun muassa työstä: enemmän pitäisi olla aikaansaamista kuin ajankäyttöä. Mietin, miten hienoja naisia ja miehiä tuossakin talossa työskentelee: näin edustajat Sarkomaa, Lauslahti, Matikainen-Kallström, Satonen jne ja alakerrassa törmäsin vielä ulkoministeri Tuomiojan avustajaan, Tarja Kantolaan, jota arvostan kovin.

Illalla kipitimme pienimmäisen kanssa kaupungille. Neiti sai jo eilen uuden, kauniin, pitsikuosisen toppatakin ja myssykin oli uusi. Mieli oli siis hyvä. Tänään oli hankintaohjelmaan tullut koulun pyynnöstä ihka ensimmäinen kalenteri, johon voisi merkata läksyt ja muut tarpeelliset. Hienoa, että lapset opetetaan huolehtimaan asioistaan. Pääsee äiti aika helpolla, kun lapsi huolehtii usein minunkin menemiseni :-)


Olimme jo kotimatkalla, kun teinimies soitti omalta kotimatkaltaan seurakuntahommista. Kaipasi seuraa. No mehän tapasimme kaupungilla ja kävimme vielä pitsallakin kolmistaan. Oli hienoa istua tärkeiden ihmisten kanssa jutustelemassa. Samalla minua ylipuhuttiin: pitäisi päästä kavereiden kanssa suksilla lappiin. Kyllähän mie muuten lupaisin, mutta kun oma nuoruus ja ne reissut tapahtumineen ovat tuoreessa muistissa. Toisaalta: fiksut ja kivat nuoret ansaitsevat pieniä mahdollisuuksia ja jos mukaan lähtee vahti, luulen homman toimivan.

Kotiin kävelimme vähän kiertotietä rantoja pitkin. Nuori mies kannusti pikkusiskoa nauttimaan kaupunkikävelystä: älä astu viivalle, kuljen muurilla jne.
Mie köpötin perässä ja mietin, että tällaisia iltoja lisää.

Hyvä päivä siis.