Naapurirealiteetteja polvenkorkuisesta

70-luvun alkupuolella kotiin odotettiin vieraita. Heillä oli huonosti istuvat, jännät puvut ja he haisivat erilaiselta. Äiti tarjosi pientä purtavaa ja me lapset lauloimme. Vieraat jättivät lähtiessään kasan LP-levyjä, mahorkan hajun ja – aukon kirjahyllyyn. Kaikki siellä oleva ei ollut miellyttänyt. Kyllä minä tiesin, mistä he tulivat, nuo vieraat.

Suomen ja Venäjän suhteet ulottuvat hyvin monelle alalle. Muutama vuosikymmen tässä välissä teki niistä ehkä tekopyhiä, ja sitten tuli välinpitämättömyys. Meillä on kuitenkin melkoisen iso ja arvaamaton naapuri, jonka kanssa on pitänyt opetella sinnittelemään.  Toivottavasti osaamme sen nytkin. Maa kuuluu kolmen suurimman kauppakumppanimme joukkoon, on sotilaalliinen mahti ja pysyy paikoillaan, teimme, mitä teimme.

Joskus ajoimme rajan lähellä. Silloin pelotti: jos ne vaikka hakevat meidän sinne Neuvostoliittoon. Pienestä saakka olin tiennyt, että siellä sijaitsevat isäni suvun maat. Koti-Karjalaan jäi palveluyhteiskunnan dynamiikalla toiminut Terijoki, kansainvälinen ilmapiiri ja paljon suvun ylpeyttä. Joka vuosi kävimme Terijoki-juhlilla. Lapsena muistan niissä olleen uhoa ja haikeutta mukana, mutta hiljalleen löytyi kulttuurin ja historian vaalimisen henki.

Synnyinkaupungissani Lappeenrannassa naapuruus on aina ollut vahvasti läsnä: rajaa on siirrelty, sotakorvaukset kulkeneet kauttamme, kaupunkilaiset ovat työllistyneet tekstiilin, puun, vähittäiskaupan ja palveluiden avulla venäläisellä rahalla. Lappeenrannan ammattikoulun juhlasalissa vieraili neuvostoliittolaisia ystäviä. Oli komeaäänisiä miehiä sekä tanssivia miehiä, naisia ja lapsia. Kaikille taputimme kohteliaasti, vaikka salaa vähän haukotutti kun kielikin oli vähän vierasta.Isä kävi Moskovan olympialaisissa ja kiroili -erittäin poikkeuksellisesti - kun tankit vyöryivät Afganistaniin.

Luin koulussa Venäjää, vaikka se ei ollut suosittua. Samalla opin jotain kulttuurista ja ihmisistä. Kuudentoista vanhana löysin itseni broilerimatkalta Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyttä juhlistavalta festivaalilta Moskovassa. 10 päivää Neuvostoliitossa.

Moskovassa näimme Kansantalouden saavutusten näyttelyn: Se oli surullista. Yhtä aikaa niin paljon hienoa (kuten sputnik) ja yhtä aikaa niin paljon rappeutunutta katsottavaa. Eivät tainneet uskoa enää itsekäään.

Moskovan pioneeripalatsin portailla soitin kitaraa ja muutamansataa suomalaista lauloi. Tunnelma oli iloinen. Se muuttui äkisti, kun paikalliset yhtyivät laulajiin. Miliisit pistivät pillit päälle ja hajottivat hetken. Rajat ylittävä ystävyys oli soveliasta vain muotissa pysyessään.

Kaakkois-suomalaiset matkasivat festivaalin kesken Pihkovaan. Illanistujaisissa oli puhjeta kapina. Virallisen, hyvin johdetun keskustelun ja Aleksandr Puškinin ylistyksen sekaan tuli paljon puheenvuoroja, joita johto olisi halunnut hiljentää. 16-vuotiaan maailmassani oli kovin vähän ymmärrystä siihen, kuinka syvältä tarve eriytyä virallisesta totuudesta kumpusikaan. 

Perheemme purjevene oli, jos ei ensimmäinen, ainakin lähes ensimmäinen suomalainen huvivene, joka kiinnittyi Viipurin satamaan sodan jälkeen. Pursiseura, jota isä johti, järjesti yhdessä viipurilaisten kanssa sittemmin regatan, johon minäkin osallistuin. Lappeenrantalaiset muistelivat hekotellen ensimmäistä tapaamista: silloin jotkut uskalikot olivat kivunneet linnan torniin ja nostaneet sinne Suomen lipun. "Provokaatio!", saattaisi huutaa eräskin dosentti.Veneessä istuimme ja mie tulkkasin. Sanakirjana taisi olla puhdas kirkas isäntämaan tuote. Ihmiset olivat mukavia ja syntyi aitoa ystävyyttä.

Mieleen on myös jäänyt Akavassa työskennellessäni sattunut tapaus, jossa miespuolinen neuvostoystävä tuli naisten saunaan saakka pyytelemään lahjuksia. Ihan siellä niitä ei ollut jaossa. Pesukoneen olisi mm. halunnut. Ja lenkkareita. Mutta tämä herra oli sitten (tukahdutetussa) kapinaryhmässä hieman myöhemmin. Tulipa nähtyä sekin ihmistyyppi.

Lisää voisin kertoa todella lukuisasta määrästä matkoja Terijoelle ja Pietariin. Hienoista kohtaamisista tältä Venäjän ajalta. Ehkä kuitenkin jätän toiseen kertaan.

Meidän ei pidä kyyristyä nurkkaamme. Natoakin harkitsisin jos meidät sinne huolitaan. Mutta vasta sitten, jos ja kun ajat rauhoittuvat. Meidän pitää vastakin olla osa vahvaa Eurooppaa, joka muodostaa uskottavan, kunnioitetun keskustelukumppanin ja joskus vastavoimankin Venäjälle. Silloin naapuruus on parhaimmillaan.