Peruskoulusta eteenpäin

Tänä vuonna kävin kaksissa koulun kevätjuhlissa. Ala- ja yläasteen.
Keskimmäinen "valmistui" yläasteelta. Saavuin paikalle epäammattimaisen myöhään ja salin takaosassa istuessa jäi sitoutuminen tunnelmaan vähäiseksi.
Kuitenkin mieleen tuli, että aikamoista on nuoren elämä. Tänä vuonna peruskoulunsa päättävään vuosikertaan kuuluu vajaat 60 000 nuorta. Heistä arviolta pari tuhatta tulee jäämään ilman opiskelupaikkaa. Kaavailut oppivelvollisuuden jatkamisesta ovat yksi tapa vastata huoleen pudokkaista. Itse pidän sitä kyseenalaisena: koulutukseen pakotettavat nuoret ovat niitä, joille tulisi enemmänkin suunnata kohdennettuja ja räätälöityjä tukitoimia, ei pakkoa ja pakkopullaa.
Tiedän, että Syrjäytyminen on ilmiönä hyvin moniselitteistä. Se voi käytännössä tarkoittaa ympäröivästä maailmasta karsiutumista ja ulkopuolisuuden tunnetta. Se voi myös heijastaa nuoren taitojen puutetta osallistua normaaliin elämään. Suurta ongelmaa siis.
Elämän nivelvaiheet ovat niitä, joista vanhemmat kantavat eniten huolta. Nuoret tarvitsevat kuitenkin tukea läpi kouluaikansa. Silloin he uskaltavat ja osaavat tavoitella asioita tulevaisuutensa turvaamiseksi.
Vanhemmilla on suuri vastuu osata kannustaa, piiskata ja pidellä porkkanaa sopivasti nuoren nokan edessä. Toisaalta pitää antaa myös tilaa omille valinnoille, omalla motivaatiolle ja halulle. Muuten voi käydä niin, että nuori kokee vanhemman yrittävän elää hänen elämäänsä. Vaativa kokonaisuus. 
Onneksi oma koululaiseni on pärjännyt aika mukavasti ja toivon hänen saavan paikan juuri sieltä, mihin hän on hakenut. Kyllä se siitä.