Kriitikkona kirkossa

Aamu alkoi jumalanpalveluksella ja konfirmaatiolla Tuomiokirkossa. Ripille pääsi sukulaispoika. Isosena oli monta tuttua nuorta, myös oma, ihana poikani. Hienoja nuoria, lapin vaelluksella leiritettyjä. Cantores Minores lauloi ja turistit kiertelivät laidoilla.

Siinä istuessa jäin pohtimaan, että kyllä olisi korkea aika saada noihin jumalanpalveluksiin jotain järkeä. Korkealta kimitettäviä, tuntemattomia lauluja lähinnä. Liturgia "osallistavine" yleisön laulunpätkineen, jotka koostuvat yllättäen alkavista ja loppuvista "aaaaaaamen aaameeeeeen"ista ja hyppimisestä ylös alas. 
Ehtoollisen jakaminen keskellä kirkkoa on kiva idea. Se nopeuttaa. En kuitenkaan sitten tiedä, mitä iloa on todella liukuhihnalta jaetuissa,äkkiä viiniin sipastuissa öyläteissä, joiden antaja katsoo aluksi silmiin, mutta sitten jo kääntää huomion uuteen leipäseen. 

Harkitsin pitkään, lähdenkö seurakuntavaaleihin ehdolle. Päätin jättää väliin. Arvostan kirkon moninaista työtä perheiden, lasten, nuorten, työttömien ja muiden tarvitsevien parissa. Vaikea on kuitenkaan kiinnittyä mihinkään näin satunnaisena kirkkoonkurkistajana. 

(ps. kirjoittaja osaa kyllä ne laulut ja pätkät ja osallistuu niihin yleensä. Nyt vain oli ääni poissa ja oli aikaa havainnoida)