Terveyskeskus ei ole mun kaveri. Hävettävää itkettikin

Olen vuosien mittaan yrittänyt lukuisia kertoja käyttää helsinkiläisiä terveyskeskuksia. Minussa on jotain vikaa tai sitten niissä. Ellei joku perheessä ole niin suuressa vaarassa, että meidät passitetaan suoraan erikoissairaanhoitoon, tulen joka kerta terveyskeskukseen yhteyttä ottaessani hirveän vihaiseksi tai surulliseksi. Lääkärille ei pääse, hoitajat ovat ylenkatseellisia arvioissaan ja tunteja kuluu. Jos jonottaa paikan päällä, hoitaja soittaa lääkärille ja kertoo tämän todenneen linjan läpi, että ei teitä mikään vaivaa.  Lopuksi päädyn yleensä maksamaan kalliin yksityislääkärin hinnan, jotta lapsi saisi hoitoa. (Muokk.Olen aiemmin kirjoittanut terveydenhoidosta kehuen. Ja aiheesta)

----------------

Mutta varsinainen tarina alkaa kahden viikon takaa ja jatkuu eiliseen iltaan. 

Lapsi sairastui ja oli tuskainen. Hoitoa tarvittiin. Terveyskeskus ei oikein kesken työpäivän tullut kyseeseen. Sieltä soitetaan takaisin johonkin aikaan, ja jos ei työpaikalla pääse vastaamaan, uutta puhelua ei ehkä tulekaan.

Varasin siis ajan yksityiselle lääkärille, vaikka hiihtoloma oli syönyt kukkaroa kivasti. Samalla kun pieni tulehdus hoidettiin, kokenut lääkäri kaappasi puheistani tärkeän lauseen ja kysyi, tehtäisiinkö lisäkokeita. Ja näin saatiin selville jotain, mitä en osannut arvatakaan. Ja saman tien lähete erikoissairaanhoitoon. Hienoa. 

Kävi kuitenkin niin, että lapsen tulehdus uusi kutsua odotellessa ja mietin, mitä tehdä. Ei ollut vielä suhdetta sairaalaan. En tiennyt, liittyykö uusi tauti mihinkään löydettyyn ja tarvitsin neuvoja. No soitin terveysneuvontaan ja heidän ohjeensa mukaan terveyskeskukseen. Terkkarista takaisinsoitettiin ja kerrottiin, että jos minä olin erehtynyt yksityiselle he eivät kyllä vastaa mihinkään. Ja että omaa syytä tällainen sekoilu. Kyllä ne kutsuu sinne erikoishoitoon. Erikoishoidossa oltiin ystävällisiä, mutta kehoitettiin ottamaan yhteyttä ”omalle terveysasemalle” (ikiliikkuja…)

Lapsi sairastui pahemmin päivän mittaan ja ajattelin olevan viisasta viedä hänet terveyskeskuspäivystykseen, jotta tulevassa hoidossa olisi pohjatietoja. 

Lastensairaalan tiloissa kohtasimme upeat hoitajat, joiden ystävällisyys jaksaa minua aina ihmetyttää. Mutta lääkäri olikin sitten toista luokkaa.

Menimme sisään ja tämä 15-vuotiaalta näyttänyt sälli tuskin tervehti. Kääntyi selin ja ryhtyi kirjoittelemaan. Minä yritin kertoa asiaamme, mutta hän ei halunnut kuulla vaan kirjoittaa. Tiesin mikä oli tulehtunut ja olisin toki voinut sen kertoa. Mutta kun en saanut.

Lääkäri kielsi minua puhumasta, kun kyllä 10-vuotias osaa kertoa itse. Ryhtyi sitten kiväärikuulustelemaan lasta aikuisten sanastolla. Selin meihin. Eikä mennyt muuten ihan putkeen heidän kommunikaationsa.

Olin huolissani uusineesta tulehduksesta ja kysyin, voisinko jotenkin vaikuttaa lapsen tilanteeseen erikoishoitoon pääsyä odotellessa. Nuori lääkärisankari ilmoitti minulle, että tämä on kuule päivystys ja minulla ei ole mitään velvoitetta eikä halua hoitaa tuollaisia pitkiä asioita tai edes vastata yhdellä lauseella. Kysykää omasta terveyskeskuksestanne. Kun totesin, että ei meitä sinne huolita, hän käytti yliaikaa vastaanottoomme kertomalla, kuinka hankalia ovat kaltaiseni vanhemmat, jotka seilaavat yksityisen ja julkisen terveydenhoidon välillä ja kuinka häntä kaltaiseni hankalat ihmiset harmittavat.

Olen jo aika vanha ja kokenut kolmen lapsen äiti, joka on kovaksikeitetty. Silti rupesin tuon kaiken jälkeen aitoine huolineni itkemään. Millaista onkaan yksinäisellä, rahattomalla äidillä tai isällä, jota tönitään ja haukutaan ja jätetään auttamatta. Minullekin olisi riittänyt kaksi ystävällistä rauhoittavaa lausetta.

Mietin koko ajan, komennanko lapseni hetkeksi käytävään ja koulutan hieman lääkäriä. Se ei kuitenkaan tuntunut houkuttelevalta vaihtoehdolta: lapsi oli sairas ja häiriköivät vanhemmat eivät liene kovia suosikkeja missään.

Olisi kyllä kiva nähdä terveydenhuollon järjestelyissä raha seuraa asiakasta –mallia käytännössä. Voisi edes yrittää äänestää jaloillaan. Mutta sitä ennen muistuttaisin, että ihmiset ovat heikoimmillaan sairauksiaan ja varsinkin lastensa asioita hoitaessaan.


------

Muokk. 11.3.
Ja pisteet reagoinnille. Sain juuri ylilääkäriltä sähköpostia. Tyylikkään pahoittelun ja lupauksen, että nuori henkilö saa opastusta asiakkaan kohtaamisessa. Tästä huolimatta se, että joku vastaisi kysymyksiin joita päässäni liikkuu, olisi kans kiva. Mutta asia korjautuu jos pienen potilaan suunitelma lastenlääkärin urasta pitää vielä 8 vuoden päästä, abikeväänä. :-)