Mikä ohjaa valintojasi? Kokeile myös peiliä. Muutamia vuosia sitten YLE näytti dokkareita otsikolla "Kymmenen erilaista elämänvalintaa". sittemmin muistan oppineeni (Jyväskylän yliopiston tutkimuksesta?) että puolet viiskyt täyttäneistä katuu elämänvalintojaan.
Usein vastaan automaattisesti kysymykseen ”miten menee” et ihan hyvin. Samaan aikaan valitan jatkuvalla syötöllä työstä, asuinkuluista, kiloista, ihan mistä vaan. Saatan myös kysyä tutulta mielipidettä elämänvalintoihini ihan kuin viisaus asuisi vain muissa.
Ehkä kysyminen on sitä, etten halua ottaa itse lopullista vastuuta. Ehkä kysymys on tarpeesta saada hyväksyntää, kuulla että kelpaa sellaisenaan. Mutta eikö minun pitäisi osata ottaa vastuu itsestäni?
Pitäisikö alkaa syödä vitamiineja? Onko ok jos teini nautiskelee kavereiden kanssa viiniä ennen täysikäisyyttä? Onko lentäminen vielä ok? Pitäisikö siirtyä kasvisravintoon? Onko Toyota kivampi kuin Kia? Kaikkeen tähän osaisin vastata itsekin, mutta on paljon helpompaa piiloutua toisten selän taakse ja jättää omat aivot narikkaan.
Niin, yhdessä olemme enemmän, mutta pitääkseni sovun itseni kanssa, haluaisin muistaa kysyä onko päätöksiini sisällytetty vain itse tuntemiani tarpeita ja pelkoja, jotka on purettava ennen kuin aloitan muutoksen?
Toki arvostan ihmisten välistä kommunikaatiota ja luottamusta ja arvostan mielipiteitä, mutta olen myös sitä mieltä, että meidän ihmisten pitää osata miettiä ratkaisujamme ihan itsen kanssa keskenämme, kiireettömästi.
Itse pohdittu, itsen kanssa etukäteen hyväksytty vastaus, sellainen, joka tuntuu helpolta tunnustaa omaksi syntyy niin, että lopulta pysähtyy kysymään itseltään, onko oikeasti juuri tämä ajatus oma ajatukseni. Teemme usein ratkaisuja ja asetamme odotuksia tekemättä tarvittavia todellisuuden tarkistuksia, pohtimatta todellisia motiivejamme.
Haluan ehkä jotain uutta, erilaista elämäni kirjoon. Mutta jos minulla ei ole uusia taitoja, vanhoja taitoja, sopivia arvoja, uskoa tarpeeseen tehdä jotain tai kykyä nähdä nykyisiä haasteitani, muuttuvatko asiat todella? Olen usein huomannut, että toisen ajatus minulle oikeasta ratkaisusta on tosi hyvä, mutta ei omani. Vain minä tiedän voimavarani, mahdollisuuteni, tarpeeni.
Muutos tuntuu AINA hieman huolestuttavalta. Se sitten puolestaan selittää tarpeen kysyä muilta ennen kuin itse mietimme. Ennen kuin tiedämme, mikä kaipaa muutosta. Toisaalta tietenkin on kypsää pohtia, voinko tehdä tämän yksin vai tarvitsenko tukea ja sparrausta päästäkseni parhaaseen tulokseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Moderoin aina pois asiattomat ja kiroilevat viestit.