Harrastusvanhemmuus kannattaa - entisen tiikeriäidin tunnustuksia

Harrastavan lapsen vanhemmat käyttävät hyvin paljon tunteita ja aikaa osallistumiseen. Ihailen – itseni lisäksi – kaikkia vanhempia, jotka vuodesta toiseen tukevat lapsensa kasvua. Myös silloin kun lapsi luopuu harrastuksesta, jonka eteen on yhdessä puurrettu, mutta joka ei olekaan lapsen sydämessä se ainoa oikea.  

Joskus olin tiikeriäiti, nykyään vaan mutsi, joka koittaa selviytyä. Kuvittelin ensivuoteni vanhempana, että jos olen hirveän järjestelmällinen harjoittelunatsi, lapseni tulevat loistoyksilöiksi ja menestyviksi muusikoiksi klassisen saralla.

No ei se pelkästään niin ole mennyt. Se on vanha totuus, että ei ole kiva harjoitella, mutta on kiva osata ja luoda. Jos maali siintää ihan omassa päässä, siihen pääsee. Vanhemman motivaatio taas on hyvä tuki, mutta jossain vaiheessa se lakkaa kantamasta.  Pitää olla omaa paloa.

Kun lapset olivat ihan pieniä, tärkeintä oli yhteinen aika. Pian aloitimme pianotunnit. Se vaati harjoittelua, ajan varaamista tiukkaan työhön päivittäin. Sen kestämistä, että oli hirveä skaba saada toinen harjoittelemaan, mutta myös suurta yhteistä iloa, kun jotain opimme yhdessä. Lisäksi musamutsilta vaaditaan tunneilla mukanaoloa (suzuki-soitossa vanhemmat osallistuvat, hyvä!) ja ryhmätunteja ja leirejä ja konsertteja ja esiintymisiä.

Joka päivä harjoiteltiin soittamista. Vanhin muistaa vieläkin, että meillä oli rastisysteemi, johon sai jokaisesta kiukuttelemattomasta harkkavartista rastin. JA kun lappu alkoi olla täynnä, liesituulettimen lasihyllylle ilmestyi se toivottu barbi tai monsteri. Sitä sai katsoa, ja välillä tutkia paketissa, mutta omaksi ja avattavaksi paketin sai vain tehokkaasti harjoittelemalla. Ja taisi rastin saada myös kiukuttelemattomista päivistä.

Kaikki se vaiva ja ikuinen uhkailu, kiristys ja lahjonta johti…. siihen että meillä pidettiin välillä taukoa soitossa, ja elettiin.  Tosin tilalle tuli ihana Suzuki-laulu, jota teimme vain kohtuullisella paineella. Se on tuonut hirveän paljon hyvää  ja lapsia kunnioittavaa aikaa meidän elämäämme. Poikani päätyi jopa hetkeksi Kansallisopperan lapsikuoroon ja lauloi Finlandian Eduskuntatalon Valtiosalissa.Eikä se aiemmin luotu pohja mihinkään hävinnyt, huomasin sittemmin.

Samalla kun olemme käyneet laulamassa: esiintymässä, leireilleet, harjoitelleet, olen myös toteuttanut harrastusvanhemmuutta. Yhteisen, vanhemmankin arvoihin sopivan harrastuksen myötä on löytynyt mahdollisuus tavata upeita aikuisia, nauttia monista hienoista hetkistä omien ja muidenkin lasten kanssa ja nähdä heidän kasvavan ihmisinä ja toki – muusikkoina.  Nuorin on nyt innostunut ihan itse samaan rumbaan. Äiti alkaa vaan olla vähän kehäraakki.

____________________________________

Tänään vanhempi tyttäreni juhlii vuoden työn päätöstä. Hän on työstänyt levyä, joka on hänen omaa tuotantoaan. Sanat, sävellykset, sovitukset, tuotto, muiden soittajien johtaminen ja harjoittaminen  sekä omat pianot ja alttofoni. Nuoret ovat niin lahjakkaita. En voi kuin ihailla sekä omaani, että niitä mukana olleita.

Projekti on ollut tyttären, mutta aikuisillakin on ollut roolinsa. Kuskata, järjestää hiljaisia oloja nauhoituksiin, tehdä ruokaa, kannustaa, ja joskus kuunnella välituotoksia.

___________________________________

Siinä se harrastusvanhemmuus varmaan onkin. Alalla kuin alalla. Olla paikalla, rakastaa, kestää, estää. Ja sit välillä katsoa kun toinen juhlii ja tuntea aitoa iloa. Kyllä kannattaa.