Olen viime aikoina harjoittanut uudenlaista sosiallisuutta, eli syönyt lounasta ja nauttinut aamukahveja tai iltapepsejä työtuttujen ja ystävieni kanssa. Teamsin välityksellä. Noloa kertoa, mutta karjalaisena itkijänaisena olen niin ilahtunut noista hetkistä, että olen vetistellyt useita kertoja. Samoin jotkut keskustelukumppaneistani. Mistähän tuollainenkin johtuu?
Sosiaalinen kanssakäyminen, sanahirviö, on yksi osoitus mielemme terveydestä. Tai niin väitetään. Tämä vuosi 2020, on ollut tässäkin suhteessa suuri ihmiskoe. Kyse ei ole vain pakollisista tilanteista vaan ihan siitä, että meidät on luotu, kuten tyttären psykan lukiokirjassa kerrottiin "psykofyysissosiaaliseksi" kokonaisuuksiksi. ¨
Kaipuu vuorovaikutukseen on siis hävettävän tädin onnellisuuden lähde ja tarve ihmismielelle. Psykologisesti se estää meitä koskaan olemasta liian kauan yksin. Joskus ihminen silti vain tuntee olevansa yksin, ja se voi johtaa kovin syvälle, aina masennukseen asti. Jos menettää luottamuksen ihmisiin, voi menettää myös luottamuksen itseensä niin, ei meinaa pystyä tekemään edes pieniä päätöksiä, tai saattaa olla lähellä hautautua kehittelemiinsä ongelmiin.
Kokoontumiset ja kohtaamiset ovat tukimekanismeja, keventäjiä, jotka tuovat yksilölle onnenhiutaleita. (lue hormoneja)
Tutkijoilla on ennestään tietoa pitkäaikaisesta sosiaalisesta eristyneisyydestä hyvin valmistautuneiden ryhmien keskuudessa, kuten astronautit tai vaikka napatutkijoiden ryhmät. Monien kuukausien ajan jatkuneella sosiaalisella eristyneisyydellä voi olla vakavia mielenterveys ja jopa fyysisiä terveysvaikutuksia, vaikka ihmiset olisivatkin hyvin valmistautuneita niihin.
Koska olen hyvin viisas (ja olen kirjoituksen pohjaksi lukenut NY Timesiä, BBC:tä ja jopa LSEn blogeja) pystyn helpottamaan kansojen kohtaloa tälläkin alalla.
Olkaas hyvät:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Moderoin aina pois asiattomat ja kiroilevat viestit.